Viikon valitusvirsi

Haloo maailmankaikkeus, tässä maailmassa on miltei 7,6 miljardia muutakin ihmistä. Miksi siellä tähtäimessä tuntuu olevan vain minä ja meidän perhe? Minä en jaksa tätä. Kukaan meistä ei jaksa. Päivä jatkuu samassa kaatosateessa. Mikään ei suju, kaikki tuntuu ylivoimaiselta.

Elokuinen urosepsis. Viimeinen niitti. Kaikki helvetin kauhut ryömivät esiin koloistaan. Kipua, surua ja itkua silmänkantamattomiin. Hätää, pettymystä ja tuskaa. Sairaalassa ei ole hätää. Tuttu ja turvallinen paikka. Ammattilaiset täällä osaa hommansa, ja turha paskanjauhanta on jätetty pois. Reitti sairaalaan on tuttu, liiankin tuttu. Tutut hoitajat olivat vastassa osastolla. Olo oli epätodellinen. Aikaisempi huoleton jutustelu on vaihtunut ammattimaiseen rauhallisuuteen, vaikka kaikkien silmistä paistaa huoli. Kun urosepsis jäi taakse, virtsanjohtimen tukkiva kivi alkoi oireilla. Virtsatiekivien oireiden ja hoitojen vaikutukset ovat "yksilölliset" - kuten ammattilaiset sanovat. Jokaisen kivipotilaan kirosana. Se tarkoittaa, että mitä vain ja milloin vain voi tapahtua.

Masennus ja minä. Nämä sanat eivät kerta kaikkiaan sopineet samaan lauseeseen. Eikä sovi mielestäni vieläkään. Olin pitänyt itseäni vahvana ja liitin mielen sairaudet hulluuteen. Monta kertaa minulle yritettiin asiaa järkeistää niin, että masennus on psyykeen suojakuori asioille, joita se ei kestä. Viime syksynä jätin paperinivaskan täyttämättä, koska mielestäni asia ei koskettanut minua millään tavalla. Ajattelin viime syksynä, että minulla on kaksi vaihtoehtoa; joko katkeroitua tai jatkaa elämää. Marraskuussa hain kouluun, jotta saisin päiviini edes jotain sisältöä. Yritin siis paeta sairastumista normaaliin elämään. Kuinkas kävikään. Väsyin, kun yritin niin kovasti parantua. Uskoin liikaa itseeni ja siihen, että jaksan samalla vauhdilla kuin ennen sairastumistani.

Moni on sanonut, ettei kestäisi tällaista elämää. Kuvittelun voitte lopettaa. Kun esimerkiksi tällaisia asioita tapahtuu, sinulla ei ole valinnanvaraa. On mentävä eteenpäin. Et vaan yksinkertaisesti voi jäädä makaamaan. Tässä on yksi syy sille, miksi luen monesti jälkikäteen blogitekstejäni. Kun esimerkiksi asia x tapahtuu, ei sitä ole siinä hetkessä mahdollista käsitellä, se täytyy hoitaa jälkikäteen. Tekstien avulla menen takaisin siihen hetkeen ja tunnetilaan. Kyllä, haluan takaisin siihen hetkeen. En toistaakseni sitä, vaan käsitelläkseni tapahtuneita asioita.

Koska jaksaminen palautuu normaalille tasolle? Mikä on normaali taso? Aikaa ennen rikkinäistä rakkoa? Luuletteko, että sinne ylipäätään voi vielä joskus päästä? Olen kysellyt tätä jo kuukausia. Koska sinne pääsee, koska itsensä voi kokea yhtä jaksavaksi ja energiseksi kuin aiemmin. Olen saanut monenlaisia vastauksia. Yksi sanoo, että puolessa vuodessa. Toinen sanoo, että kolmessa vuodessa siitä kun tilanne on rauhoittunut. Kolmas sanoo, että ei muuten koskaan. Välillä, tai nykyään aika useastikin tuntuu sille, kuin olisin ruuhkan keskellä, enkä pysyisi itse mukana. Toki välillä voi ja saa ollakin heikko ja se on ihan ymmärrettävää, ei kukaan jaksa aina olla vahvana. Pääasia kai on, että kaatuessa nousee ja yrittää uudestaan.

Sairaalaa en jaksaisi enää yhtään. En hoitajia, en lääkäreitä, en kysymyksiä. En varsinkaan niitä miten olet jaksanut-selvinnyt-kestänyt-kysymyksiä. Miten minä olen selvinnyt? En ole selvinnyt. Se tulee ja menee kuin vuorovesi. Olen kyllästynyt miettimään, että kuinka tästäkin selviää, miten tämänkin asian ottaa ja miten tämänkin käsittelee. Hallinta kateissa ja luottamus hyvään tulevaisuuteen on mennyt. Kaikki tuntuu kohtuuttomalta. Sanotaan, että kenellekään ei anneta enempää taakkaa kuin jaksaa kantaa. Jos nyt heittäytyisin tuohon sairaalan käytävälle huutamaan, etten halua tätä enkä jaksa tätä enää  niin silloinko lakkaisi paska satamasta? Onko tämän kaiken pakko tapahtua? Voiko tämän vain peruuttaa? Jos kukaan koskaan haluaisi luottaa Jumalaan, se pitäisi tehdä nyt. Älä anna nyt vaikeita arvoituksia. Anna vain yksinkertainen tie. Kukaan ei voi kärsimisellään ansaita mitään. Nyt eikä koskaan. Kukaan, ei kukaan tule sanomaan, että sieditpä hienosti sietämätöntä. Kivasti kärsitty.

Asioilla on syvempi vaikutus, kun sillä on kasvot ja kasvoilla on nimi. Näistä asioista pitää puhua, koska ilman sitä muutosta ei tule. Jokaisesta päivästä kuulemma oppii jotain, no mutta kiitos näistä paska päivistä tai pikemminkin kuukausista, jotka varmasti opetti jotain.

Vuosikatsaus 2017 - 2018

Tällä viikolla vietän toisenlaista vuosipäivää - nimittäin torstaina tulee vuosi kuluneeksi päivästä, joka muutti elämäni. Vaikka olenkin kiitollinen siitä, että olen edelleen elossa ja saan elää tätä elämää niin toki vuosien karttuminen synnyttää myös surun tunteita  - surua asioista, joista olen joutunut luopumaan. Ja ovista, jotka ovat tämän taistelun aikana sulkeutuneet. Tämän postauksen merkeissä palataan viimeisen vuoden tapahtumiin. Siispä tervetuloa seuraamaan terapiaistuntoa itseni kanssa. 

KESÄKUU 2017

"Olen pahoillani..."

Koko entinen elämä vilisee silmieni edessä. Joku huutaa - se olenkin minä itse. Tästä alkoi tähän mennessä elämäni hirvein vuosi.

HEINÄKUU 2017

Virtsarakon kipu vyöryi ylitseni ja vaikeroin tuskasta. Potilashuoneeseen astui kaksi erikoislääkäriä ja yksi erikoistuva lääkäri. Sain pahoittelut siitä, ettei virtsarakon kipua oltu aiemmin ymmärretty. Urologien mukaan olin ainutlaatuinen. Monen asian täytyi mennä pieleen, että kävi niin kuin minulla. Toivoin niin kovasti, että voisin olla ainutlaatuinen jossain muussakin!

ELOKUU 2017

Alkoi lääkäreiden, lääkkeiden, toimenpiteiden ja sairaalajaksojen rumba. Etsittiin syitä ja seurauksia, hoitomuotoja ja lääkityksiä. Kolmannella osastojaksolla ollessani, tuntui, ettei mistään tule mitään. Itkin urologille, että leikkaa repaleisen virtsarakkoni pois, en jaksa enää. Halusin eroon tuskista, joihin mitkään kipulääkkeet eivät tehonneet. Hiki valui ja olin täysin toimintakyvytön.

Eräänä maanantaina luokseni asteli eri alojen erikoislääkäreitä ja erikoistuvia lääkäreitä. Itkin ja halusin kuolla. Se on uskomatonta, kun on kuvitellut olevansa vahva, on paljon kokenut ja monesta selvinnyt. Sitten kadottaa elämänhalun ja tuntuu, että menettää kaiken. Istuin sängyllä ja mietin hautajaiseni valmiiksi. Onnekseni hoitohenkilökunta näki kuitenkin tilanteeni vakavuuden. Eräs urologi kysyi, hakisiko hän psykiatrisen sairaanhoitajan. Totesin, ettei psykiatrinen sairaanhoitaja voi kipuani poistaa. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan luovuttanut. Hoitotiimi yritti luoda toivoa selviämisestä, sillon kun itsestä ei tuntunut sille. Kuukausien vieriessä eteenpäin sain elämänsyrjästä uudestaan kiinni. Saattaahan tästä selvitäkin, ajattelin.

SYYSKUU 2017

Ensimmäinen hoitosuunnitelma tehtiin. Nyt kohtaloni oli jonkun muun käsissä, ja minä menin sen mukana. Aloin urologini kanssa miettiä, että mikä voisi auttaa minua. Hoitava urologi otti puheeksi virtsarakon venytyksen. Toivoni heräsi. Ehkä viimeinkin saisin elää ilman jatkuvaa kipua. 

Aikamoinen tohina hoidoissa, toimenpiteissä, tutkimuksissa ja oireenmukaisen hoidon etsimisessä. Minä yritin tutustua uuteen ja muuttuneeseen minääni. Tai pikemminkin siihen kaikkeen, mitä oli jäljellä. Perhe, ystävät sekä ajatukseni ja arvoni. Opettelin elämään ja nauttimaan siitä. Yritin rakentaa sellaista elämää, jota jaksan elää. Elämää kivun ja karkailun keskellä, mutta kuitenkin niin elämisen arvoista.

Tapasin ensimmäisen kerran myös psykiatrisen sairaanhoitajani - tästä alkoi saumaton yhteistyömme. Hoitoväsymys ja paha olo ryöpsähtelivät ulos. Odotin, että hän toivoisi minun jatkavan elämää, hyväksymään kohtaloni ja jättäisi minut rauhaan. Mutta hän sanoikin, että ymmärtää. Hämmennyin. Miten tällaista raivoamista voi ymmärtää? Hän kertoi lukeneensa sairauskertomukseni ja totesi sen olevan karu. Mitä siihen voi sanoa? Se on minun elämääni, jota minun pitää elää. 

Syyskuu oli rankkaa aikaa. Pahimmilla hetkillä mietin, että kumpaan menen, järveen vai kanavaan. Heti perään totesin, että minun on mentävä kotiin ja jatkettava elämää. Minun oli pakko luottaa siihen, että elämä kantaa vielä, ja jos ei olisi kantanut, hoitohenkilökunta olisi tehnyt sen takuuvarmasti.

LOKAKUU 2017

Toimenpiteisiin tai leikkaussaliin ei totu koskaan. Kaikki pelottaa, ja moni muukin asia voi mennä pieleen. Mietin aina ennen nukahtamista, että mitä jos en herää enää? Päällimmäisenä tunteena on syvä kiitollisuus, jos tämä oli tässä, niin minulla on ollut uskomattomat 24 - vuotta.

Pian virtsarakon venytyksen jälkeen alkoivat helvelliset kivut. Huusin ja itkin kivusta, kun minua vietiin heräämöön. Kipu oli niin kovaa, että luulin kuolevani tai vähintäänkin menettäväni tajuntani. Oli pakko pilkkoa aika pieniin osiin, jotta kestäisin. Ajattelin, että jos selviän yhden hengenvedon, olen voiton puolella. Pahinta oli, että juuri kun luulin kivun loppuvan, se pamahti päälle uudestaan. Piti vain sinnitellä ja odottaa loppua. "Nyt kävi näin", sanoi urologi. Siitä tajusin, että tästä eteenpäin ei tulisi olemaan helppoa.

Samalla hoidettiin asuntokauppoja, ja suunniteltiin arkea pitkällä tähtäimellä uutta asuinpaikkaa ajatellen. Ouluunhan toki tämä Ylikiiminkikin kuuluu, mutta on kuitenkin "vähän" syrjäseudulla. Syksyn paras reissu oli pitkä viikonloppu ystäväni luo etelään. Pakkasin laukkuni kontaten, ja vielä junassa mietin, olenko hullu. Junassa olisi tehnyt mieli oksentaa kivusta.

MARRASKUU 2017

Juuri ostamaamme omakotitaloon tuli muutaman päivän sisällä kaksi vesivahinkoa. Eli 2/3 kerrosta meni remonttiin. Valtameri asunnossa on toki aina ihan jees. Ajattelin, että jos meidän avioliitto kestää vielä tämänkin ilman isompia terapiakäyntejä, meidät on luotu toisillemme.

Henkinen taakka alkoi olla kova. Sisältä olin aivan sirpaleina, mutta ulkokuori taisteli ja pyrki kaikesta huolimatta jatkamaan eteenpäin. Yliloukkaantunut egoni ei meinannut kestää mitään ulkopuolelta tulevaa. Ei yhtään lisää vastoinkäymisiä, ei neuvoja, ei muiden mielipiteitä. Evoluutioteorian mukaan sairaiden ja heikkojen yksilöiden kuuluu kuolla pois. Vain vahvat selviytyvät. Mitä järkeä minun oli enää kärsiä?

JOULUKUU 2017

Elintaso menetti merkityksensä, elämisen tasosta tuli sitäkin tärkeämpää. En ollut ehtinyt suuremmin surra itseäni ja repaleista virtsarakkoani. Yritin olla parempikuntoisempi, kuin olinkaan, jotta kukaan ei huolestuisi. Tiesin, että virtsarakon tila etenee, halusin sitä tai en. Kivuttomina päivinä saatoin jopa unohtaa, että minulla on tämä riesa. Kun särky alkoi, tipuin korkealta ja kovaa.

TAMMIKUU 2018

"Sun pitää vaan yrittää hyväksyä, että sulla on tällainen vaikea invalidisoiva sairaus.."

Urologi sanoi, että voin itse valita, haluanko jatkaa. Voisin joko luovuttaa ja lopettaa kaiken tai päättää, että jatkan elämääni tällaisenkin tiedon jälkeen.

Virtsarakko oli järkyttävän kipeä. Valvoin ja olin jatkuvasti pahalla tuulella. Olin ilkeä kaikille ja vihainen maailmalle. Sairastumisen jälkeen olin kauan kadoksissa. Yritin päästä pakoon kaikesta, mikä muistutti minua menneisyydestä ja sairastumisesta. Tiedostin, että minun oli opittava hyväksymään tämä. Tiesin, että ilman hyväksymistä katkeroidun. Hyväksyminen oli aloitettava jostain, en vain tiennyt, että mistä. Halusin päästää irti, mutta en osannut. Mietin, että jos en jaksakaan taistella, kuinka minulle sitten käy? Saanko päättää kohtalostani itse? 

HELMIKUU 2018

Kyllästyin lääkäreiden saamattomuuteen, ja päätin etsiä itse itselleni apua. Tiesin, että aikaa ei kannata varata kenelle lääkärille tahansa. On turha odottaa, että joku hakee kotoa ja parantaa. Oli helpottavaa myöntää, että minä olen nyt kipeä. Asioiden hyväksymisellä ja luovuttamisella on vissi ero. Vaikka olen välillä heikko ja avuton, olen paljon muutakin. 

Muutuin joustavammaksi, kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa. Elämä tuntui täydemmältä, kun sitä ei ollut tarkasti suunnitellut etukäteen. Enää en suunnittele elämääni edes viikkoa eteenpäin. Olen nyt vihdoin oppinut, että mitä tahansa voi tapahtua. Luottamus ei palaudu ihan heti. En käytä enää kalenteria, enkä suunnittele tulevaa, koska tässä ei voi tietää, miltä elämä kolmen kuukauden päästä näyttää. Olen konkreettisesti opetellut elämään hetkessä. Ei ole muuta vaihtoehtoa, se on ainoa selviytymiskeino. 

MAALISKUU 2018

Taakka, rasite ja kuluerä. Tarpeettomuuden ja riittämättömyyden tunteet kalvasivat mieltäni jatkuvasti. On rankkaa olla määräaikainen eläkeläinen alle kaksvitosena, ja sitä tulen olemaan ainakin syyskuun loppuun asti. Kukaan ei näe minua silloin, kun mietin kauhuissani tulevaisuutta. 24 - vuotiaana minusta ei ole mihinkään. En pysty istumatyöhön, en seisomatyöhön enkä fyysiseen työhön. Erilaisuutta ja muuttunutta minäkuvaani on vaikea hyväksyä, koska se ei ole itse valittua. 

Sain elää muutaman viikon ilman kovia kipuja. Sitten tuska palasi pahempana kuin aiemmin. Pettymys oli raju. Eihän tässä näin pitänyt käydä!

HUHTIKUU 2018

Muutama viikko meni hyvin, sitten alkoi taas tapahtua. Alkoi tulla toistuvia infektioita. Virtsarakon limakalvo meni mitä ilmeisemmin todella huonoon kuntoon, ja kipuhelvetti oli valmis. Se oli syöksy pahempaan. Jouduin taas sairaalaan. Vietin sairaalassa 14 yötä. Bakteeri muuntui toistuvasti, eikä tehokasta antibioottia tuntunut löytyvän. Virtsarakon limakalvo oli kuin rakennustyömaa: epätasainen, arpinen ja kuoppainen.

Ensimmäinen yhteenotto urologin kanssa. Aamukierrolle saapui erikoislääkäri ja kaksi erikoistuvaa lääkäriä. En tiedä, että kumpi meistä oli herännyt väärällä jalalla, minä vai urologi, mutta kun käännyin katsomaan heitä, silloin räjähti. Annoin kaiken tulla. Kerralla vuoden patoumat lääkärin niskaan. Hienosti hoidettu Hanna. Kiroilin ja huusin. Haukuin elämäni ja totesin, että olisi aivan sama kirjoittaa se kuolintodistus yhtä päätä vaan. Väsyin kipuihini ja sairaalaelämään aivan totaalisesti. Tuntui, että kukaan ei tiennyt, mitä minulle pitäisi oikein tehdä. Urologit ehdotti uudestaan Uracyst - huuhteluhoitoja. Se oli pelastus.

TOUKOKUU 2018

Olin osannut odottaa takapakkia. Jokaisen virtsarakon tulehduksen jälkeen odotin, että virtsarakon limakalvo pääsisi toipumaan ja minä pääsisin takaisin kiinni siihen tavalliseen arkeeni. Tuskat olivat kovat. Olo alkoi olla epätoivoinen. Istuin monta kertaa osastolla ollessani ulkona itkemässä, jotta kukaan ei näkisi kyyneleitäni. Sitten sisuunnuin ja tuumin, että tämä on urakkatyötä, josta on jotenkin vain selvittävä. Olin taipumassa, mutta en katkennut. 

KESÄKUU 2018

Pyelonefriitti. En pystynyt kävelemään metriäkään. Elimistöni yritti tehdä sen mihin mieleni ei pystynyt: saada minut pysähtymään ja puhumaan. Pyelonefriitti oli viimeinen niitti. En uskalla edes miettiä sitä, että kuinka kehoni tulee tästä toipumaan. Urologit päättivät aloittaa estolääkityksen. Bakteeri - ja tulehduskierre yritetään saada katkaistua, jotta virtsarakon limakalvo pääsisi monen kuukauden jälkeen paranemaan.

Tuntuu, että todellisuus alkaa nyt lyödä ihan tosissaan kasvoille. Ensin tuli toistuvat virtsarakon tulehdukset, pyelonefriitti ja perään vielä clostridium difficilen aiheuttama ohut - ja paksusuolen tulehdus. Usko alkaa loppua. Eikö tämä pääty koskaan?

Olen tehnyt valintani: keskityn menetysten sijaan siihen, mitä on ja mihin kaikkeen kykenen, sillä se kasvaa, mihin keskittyy. Olen täällä, pystyn moneen ja saan katsoa ja kokea.

Suoraan sanottuna, minä en edes tiedä, että miten olen tässä ja nyt. Kaikilla niillä kyynelillä, joita olen vuodattanut viimeisen vuoden aikana, elvytettäisiin mikä tahansa toivonsa menettänyt autiomaa. Viime kesän tapahtumat, puhumattakaan suuresta elämänmuutoksesta, olivat vaikeita ja kuluttavia aikoja, mutta tässä palatessani viime vuoden tapahtumiin, tuntuvat alun ongelmat vähän pienemmiltä. Jos tällainen oli sairauteni ensimmäinen vuosi, en halua edes tietää, että mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. 

Lopuksi haluan sanoa teille kaikille: vilpitön kiitos. Ilman teitä en olisi selvinnyt menneestä vuodesta.❤

Mustaa valkoisella

Kesällä 2017 nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat muun muassa nimillä R10.3, R31, R32, R33, N30.9, N31.0, N31.9, N39.4. Ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä. Näitä tuomioita on sadellut lääkäreiltä pitkin kesää ja syksyä.

Pohjalla ollaan taas kerran. Noustako pitäisi? Ei jaksa. Tilanne ei onneksi ole (vielä ainakaan) sellainen, että kädet oltaisiin nostettu pystyyn ja todettu, että kukaan ei osaa auttaa ja mitään ei ole tehtävissä. Eli keinoja, hoitoja, tutkimuksia, toimenpiteitä ja toivoa on. Tosin voi olla, että sekin vaihtoehto on, että kivun lisäksi tää rakkoriesa kroonistuu eli sitten tämän paskan kanssa pitäisi oppia elämään. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että joutuisin katetroimaan loppuelämäni.

Tästä puhuminen on vaikeaa. Tiedän, että ensimmäinen askel kohti paranemista on aina myöntää ongelmansa. Piilottelu, kieltäminen ja vähättely on inhimillistä, mutta vaikeuttaa paranemista. Tiedän myös, että toipumiselle tekee hallaa, jos sitkeästi yrittää väittää itselleen ettei tässä ole mitään surtavaa tai käsiteltävää. Positiivisen ajattelun ansaan joutunut jumittuu ja ahdistuu. Pitäisi siis vain uskaltaa pelätä ja murehtia. Ja sitä paitsi aina ei edes positiivisen mantran lausumiset auta.

Tuntuu pahalta kirjoittaa näin, mutta kerta kun tällainen riesa piti itselleen saada niin miksi en voinut saada vaikka jotain muuta? Sellaista mikä olisi ollut kokonaan leikattavissa, hyvät ennusteet (tai ennuste ylipäätänsä) ja vertaistukea! 

Aivan. Vertaistuki! Sitä jos jotain kaipailisin ja tarvitsisin. Vielä ei ole tärpännyt ja Googlekin on haravoitu. Ei löydy ei! Eli jos joku tätä lukeva osaa vinkata jotain vertaistukihässäkkää niin olen kuulolla!

Olen kyllästynyt tähän sairastamiseen. On vaikea hyväksyä sitä, että on sairas ja on liian vaikea kohdata sitä mitä se tuo mukanaan. Ja asiaahan ei helpota tieto siitä, että elämästä voi valua vuosia tai jopa vuosikymmeniä odotellessa tietoa siitä, mikä oireisiin auttaa ja mikä ne aiheuttaa. 

Välillä haluaisin vain luovuttaa, mutta se ei ole vaihtoehto. Olen ärtynyt, tiuskin kaikille. Suututtaa, suututtaa niin paljon, liian paljon. Olen raivona kaikille ja kaikelle. Tekisi mieli huutaa, mutta mitä se hyövää? Ei mitään. Turha huutaa, kun et kuitenkaan mitään tälle tai tapahtuville asioille mahda. Olen kamppaillut tämän kanssa päivittäin kesäkuusta asti. Joten ei varmaan ole mikään ihme, jos raja oman identiteetin ja sairauden välillä hämärtyy.

Kysymyksiä, kyyneleitä, huutoa ja surua. Lääkärikäyntejä, hampaiden kiristelyä, pettymyksiä, epävarmuutta ja tunnemyrskyjä - tästä tämä taival on koostunut. Ja tällaista se arki nyt on. Ramppaan joko hoidoissa tai tutkimuksissa. Sairaala jakelee aikataulut ja tahdin määrää kusirakko ja kipu! Jokainen päivä on pitkälti taistelua ja yritän tehdä parhaani, että selviän niistä edes jotenkin. En ehkä kykene samaan kuin toiset, mutta en voi muuta kuin tehdä sen mitä ja mihin pystyn.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ensin oli onni, ilo ja kaikki hyvin. Sitten tuli hätä, huoli ja pelko. Henkinen jaksaminen on kuin korttitalo, joka voi kaatua minä hetkenä hyvänsä. 

Olen ollut todella levoton jo pitkään. Tämä levottomuus on rauhattomuutta, epävarmuutta tulevasta. Ajatukseni liittyvät tulevaisuuteeni, elämäntilanteeseeni ja ylipäätänsä elämääni. Tuntuu, kuin katselisin omaa elämääni vierestä, jostain yläpuolelta, mieli ja kroppa on irronnut toisistaan. Välillä tuntuu, etten tunne edes itseäni enää. Tuntuu hankalalta ajatella kovin valoisasti, kun olo on niin tyhjä.

Asiat, joista ennen pidin ja nautin, eivät tuo enää minkäänlaisia nautintoja. Mikään ei tunnu enää miltään, oma ajatusmaailma on negatiivinen ja passiivinen. En tiedä haluanko olla paikallaan vai mennä, juosta vai kävellä, olla valveilla vai nukkua, syödä vai juoda. Sosiaalinen elämäni on kaventunut tosi kovasti, mikä on ollut itselleni kova paikka. Oon aina pitänyt ihmisten seurasta, saanut siitä paljon iloa, lisäksi oon ollut positiivinen ja elämänmyönteinen. Kaikki tämä on hiljalleen valunut norona pois ja mä oon antanut sen valua. Turvattomuus, arjesta selviytyminen ja kaikki tämä on tehnyt musta jollain tasolla sulkeutuneen, keskittymiskyvyttömän, epävarman ja levottoman. Oon eristäytynyt melkeen kaikesta. Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on iskeytynyt niin syvälle. 

Lisäksi mulla on viha-rakkaussuhde mun kehoon. Se petti mut lakkaamalla toimimasta ja aina se pääsee yllättämään, mihin kaikkeen se pystyykään. Keho asettaa rajat. On vaikeaa olla 23-vuotias ja sidottuna kotiin. Käsite "normaali elämä" on saanut uuden määritelmän. En enää entiseksi palaudu, yritän sen ymmärtää. Se on surutyötä, unelmista luopumista, uuden rakentamista ja eteenpäin katsomista.

Mietin, kuinka tästä ahdingosta päästäisiin ylös. Juuri nyt se tuntuu mahdottomalta, aivan kuin olisin kiipeämässä korkean ja jyrkän vuoren huipulle. Katselen vuoren juurelta kohti huippua ja matka tuntuu ylivoimaiselta. Pian minun pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen, mutta en pysty siihen. Useat vaihtoehdot ja ajatukset risteilevät päässäni, mutta en osaa laittaa niitä järjestykseen, enkä todellakaan tiedä mikä niistä minun pitäisi valita. Päätökset vaikuttavat niin paljon tulevaisuuteeni, että on epäreilua joutua tekemään ratkaisuja tässä kunnossa, mutta ei auta valittaa, päätöksiä on vain pakko tehdä, koska kukaan muukaan ei voi tehdä niitä täysin puolestani, vaan minun on pakko olla mukana niissä.

Päässäni pyörii kysymyksiä tulevaisuuteeni liittyen. Pelkään ajan loppumista; ehdinkö mennä, tehdä ja nähdä kaiken? Kaikki pienetkin asiat tuntuu ylivoimaisilta ja vaatii kohtuutonta ponnistelua. Elämältä on kadonnut pohja ja olo on turvaton. Kaipaan tunnetta ja varmuutta siitä, että elämä kantaa.

Haluaisin oppia tosissasi edes jotenkin hyväksymään tämän tilanteeni. Sopeutua en aio, mutta edes jollain tasolla hyväksyä, pyrkimättä jatkuvasti pyristelemään siitä irti - väsyttämättä itseäni katkeruudella ja vihalla. 

Takana on paljon epävarmuutta. Olen istunut tunteja eri erikoislääkäreiden vastaanotoilla, kulkenut tutkimuksista toiseen. Olen aloittanut ja lopettanut lääkityksiä. Välillä tuntuu, että olen laillistettu narkomaani - kannan syyllisyyden tuomaa taakkaa ja sivuvaikutuksia. Olen ollut ja olen edelleen lääkkeiden vuoksi tajuttoman väsynyt, kiukkuinen ja ahdistunut. Nukkunut aivan liian vähän sekä nähnyt painajaisunia. Olen asioinut perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa. Maannut päivystyksessä. Musta on otettu satoja labroja ja kusinäytteitä. Olen ollut avuton ja toivoton. Olen hirveässä ristitulessa, jossa törmää kipu, karkailu, arki ja eri lääkäreiden keskenään eriävät mielipiteet. Unohtamatta ahdistusta ja toimintakyvyttömyyttä - kaikkea sitä mihin tämä koko paletti ulottuu. Olen väsynyt. Olen tuntenut ajautuvani järjiltäni ja pelännyt sekoavani. Olen tuntenut mitä hirveimpiä tunteita ja ajatellut synkimpiä mahdollisia ajatuksia. Olen syyttänyt lääkäreitä, itseäni ja koko elämääni. Piinannut itseäni taukoamatta kysymyksellä miksi - pääsemättä yhtään eteenpäin. Arki on yhtä selviytymistaistelua.

Edessä on varmasti vielä pitkä matka. Voi olla, että se on loputtomankin pitkä. Se voi olla täynnä esteitä ja ylityksiä. Se voi uuvuttaa jyrkillä nousuillaan. Mietin, miten paljon pahemmaksi asiat voivat vielä mennä. Varmaan aika paljonkin, mutta en halua ajatella sitä.

Kun hyväksyminen valtaa elämän

.. vai valtaako sittenkään?

Elämään kuuluu suru ja kipu. Valitettavasti ne on joskus kohdattava aina uudelleen ja uudelleen. On löydettävä tie uuteen elämään, vaikka helppoahan se ei aina ole.

Sanotaan, että parhaat asiat tapahtuvat, kun saavumme risteykseen. Kun elämä tuntuu niin pimeältä ja masentavalta, ettemme voi kuvitellakaan sen muuttuvan yhtään paremmaksi. Kun ihmisen mitta on täynnä eikä voi kuvitellakaan jatkavansa enää hetkeäkään niin tämä turhautuminen ja epätoivo osoittaa oikean polun eteenpäin. Ikävät asiat johdattavat meidät suoraan sille polulle, joka vie kohti parhaita meille koskaan tapahtuvia asioita.

Tänään pysähdyin miettimään elämääni ja tarpomaani polkua. Välillä tai vähän useamminkin tuntuu, että mottoni voisi olla: "vaikeimman kautta". Jokainen meistä joutuu välillä ryömimään pohjamudassa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jokaisen hartioilla painaa joskus apeat ajatukset ja iloisia asioita ei tunnu löytyvän. Pettymyksen hetkellä maailma kaatuu päälle, itsetunto hiipuu lähelle nollaa ja on vaikea nähdä toivoa missään.

Usein sitä vain paahtaa läpi elämän tajuamatta, miten onnekas ja etuoikeutettu sitä monessa mielessä onkaan. Liian helposti unohtuu kaikki se hieno ja arvokas, mitä jo on. Uskallan väittää, että välillä jopa tarvitaan niitä kriisejä ja vastoinkäymisiä, jotka muistuttavat ettei mikään ole itsestään selvää. Kaiken tämän jälkeen sitä arvostaa muun muassa terveyttänsä entistä enemmän. Sitä kun on ajatellut jollain tavalla, että elämä ei voi olla enää hyvää, jos ei ole täysin terve. Kai se niin menee, että kun oman aikansa suree menetyksiä ja luopumisia ja raivoaa epäoikeudenmukaisuutta niin sekin aika tulee kun niihin on pakko jollain tavalla vain sopeutua. 

"Asiat, joita ei voi muuttaa, pitää hyväksyä". Vanha viisaus, joka pitää aina paikkansa.

Hyväksyminen on tasapainon löytämistä. Samalla se myös tarkoittaa, että ymmärrämme asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun hyväksymme asiat sellaisina kuin ne ovat, tulemme tietoisiksi todellisuudesta. Asioita, joihin olen joutunut sopeutumaan tai kovasti olen ainakin yrittänyt, on esimerkiksi tuo itse saatanan siittämä toistokatetrointi. Alussa olin ihan varma, että en sopeudu siihen ikinä etten koskaan voisi hyväksyä sitä osaksi elämääni, osaksi minua. Olosuhteiden saattelemana on ollut kuitenkin pakko yrittää.