Pohjalla ollaan taas kerran. Noustako pitäisi? Ei jaksa. Tilanne ei onneksi ole (vielä ainakaan) sellainen, että kädet oltaisiin nostettu pystyyn ja todettu, että kukaan ei osaa auttaa ja mitään ei ole tehtävissä. Eli keinoja, hoitoja, tutkimuksia, toimenpiteitä ja toivoa on. Tosin voi olla, että sekin vaihtoehto on, että kivun lisäksi tää rakkoriesa kroonistuu eli sitten tämän paskan kanssa pitäisi oppia elämään. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että joutuisin katetroimaan loppuelämäni.
Tästä puhuminen on vaikeaa. Tiedän, että ensimmäinen askel kohti paranemista on aina myöntää ongelmansa. Piilottelu, kieltäminen ja vähättely on inhimillistä, mutta vaikeuttaa paranemista. Tiedän myös, että toipumiselle tekee hallaa, jos sitkeästi yrittää väittää itselleen ettei tässä ole mitään surtavaa tai käsiteltävää. Positiivisen ajattelun ansaan joutunut jumittuu ja ahdistuu. Pitäisi siis vain uskaltaa pelätä ja murehtia. Ja sitä paitsi aina ei edes positiivisen mantran lausumiset auta.
Tuntuu pahalta kirjoittaa näin, mutta kerta kun tällainen riesa piti itselleen saada niin miksi en voinut saada vaikka jotain muuta? Sellaista mikä olisi ollut kokonaan leikattavissa, hyvät ennusteet (tai ennuste ylipäätänsä) ja vertaistukea!
Aivan. Vertaistuki! Sitä jos jotain kaipailisin ja tarvitsisin. Vielä ei ole tärpännyt ja Googlekin on haravoitu. Ei löydy ei! Eli jos joku tätä lukeva osaa vinkata jotain vertaistukihässäkkää niin olen kuulolla!
Olen kyllästynyt tähän sairastamiseen. On vaikea hyväksyä sitä, että on sairas ja on liian vaikea kohdata sitä mitä se tuo mukanaan. Ja asiaahan ei helpota tieto siitä, että elämästä voi valua vuosia tai jopa vuosikymmeniä odotellessa tietoa siitä, mikä oireisiin auttaa ja mikä ne aiheuttaa.
Välillä haluaisin vain luovuttaa, mutta se ei ole vaihtoehto. Olen ärtynyt, tiuskin kaikille. Suututtaa, suututtaa niin paljon, liian paljon. Olen raivona kaikille ja kaikelle. Tekisi mieli huutaa, mutta mitä se hyövää? Ei mitään. Turha huutaa, kun et kuitenkaan mitään tälle tai tapahtuville asioille mahda. Olen kamppaillut tämän kanssa päivittäin kesäkuusta asti. Joten ei varmaan ole mikään ihme, jos raja oman identiteetin ja sairauden välillä hämärtyy.
Kysymyksiä, kyyneleitä, huutoa ja surua. Lääkärikäyntejä, hampaiden kiristelyä, pettymyksiä, epävarmuutta ja tunnemyrskyjä - tästä tämä taival on koostunut. Ja tällaista se arki nyt on. Ramppaan joko hoidoissa tai tutkimuksissa. Sairaala jakelee aikataulut ja tahdin määrää kusirakko ja kipu! Jokainen päivä on pitkälti taistelua ja yritän tehdä parhaani, että selviän niistä edes jotenkin. En ehkä kykene samaan kuin toiset, mutta en voi muuta kuin tehdä sen mitä ja mihin pystyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti