Virtsanjohdinstentti

Maanantaina 13.8. iski jälleen munuaiskivikohtaus. Ei muuta kuin suunta Oulun seudun esikartanoon. Ensimmäisenä sisätautilääkärin vastaanotolle, kun ajateltiin, josko kuitenkin olisi taas pyelonefriitti. Pyysin sisätautilääkäriä katsomaan, josko radiologi olisi kerennyt lausua perjantaina otetut magneettikuvat. Olihan se. Vasemmalla kivi, joka tukkii vasemman virtsanjohtimen. Siirto kirurgille, joka nosti kädet pystyyn ja laittoi osastolle. 

Aamukierrolle saapui tiistaina neljä erikoislääkäriä ja useampi erikoistuva lääkäri. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin kukaan ei sano sanaakaan. Katson ympärilleni kerääntyneitä erikoislääkäreitä ja erikoistuvia lääkäreitä. Joukko lääkäreitä tuijottaa edessään olevia tekstejä, kuvia ja lausuntoja. Hetken arvuuttelevat, kuvataanko lisää vai konsultoidaanko viskeroradiologia. Yksi erikoislääkäreistä painelee vatsaani ja kysyy millaista kipu on, kun se on pahimmillaan? Vastaan hänelle sen olevan helvetillistä ja kerron samalla päivystyksen lääkärin toiminnasta, kun hän ei yrittänyt lievittää kipuani siellä vaan jouduin odottamaan osastolle asti. Erikoislääkäri toteaa, että kun nuorelle lääkärille tulee lisää kokemusta, hän toimii toisin. Kierron jälkeen en ole yhtään viisaampi. Urologit puhuu paljon, mutta eivät voi kuitenkaan sanoa juuri mitään. Epäillään, että jatkuvat infektiot ovat kivien syntymisen syytä. Tämän kuuleminen oli myös helpotus. Nyt tälle tulehduskierteelle on jokin syy ja nyt asialle voidaan tehdä jotain eikä tarvitse enää miettiä, että mikä näitä tulehduksia aiheuttaa. Urologi tulee kertomaan, että he ovat soittaneet viskeroradiologille, joka on varmistanut, että 8 mm:n kokoinen kivi tukkii vasemman virtsanjohtimen. Siirretään leikkauslistalle.

Urologi kävelee minua vastaan vuodeosaston ahtaalla käytävällä ja viittaa minut luokseen kansliaan. Ilmeisesti siksi ettei kaikki kuulisi meidän välistä keskustelua. Aavistin, että edessä olisi ongelmia. CRP on 193. Tilataan näytteenottaja ottamaan veriviljelyt mahdollisen verenmyrkytyksen varalta ja siirretään samalla leikkauslistalle kiireelliseksi, sillä tukos virtsanjohtimessa on saatava laukaistua pian. Urologi tarjoutuu selittämään tilannetta, mutta totean etten jaksa ymmärtää mitään. Odota tässä, urologi sanoo sellaisella äänellä, ettei tule mieleenkään kieltäytyä. Jään odottamaan. Ei mene kuin hetki, kun hän tulee kertomaan ettei kiven poistoon lähdetä infektiotilanteessa vaan virtsanjohtimeen täytyy laittaa virtsanjohdinstentti. Pyysin urologilta aikalisän. Kuvittelin, että tukos paranee itsestään. Urologi ei suostunut. Kun urologi lausui sanan pakko, ikään kuin sivulauseessa - annoin periksi enkä yrittänyt vakuutella häntä enää mistään. Neuvotteluvaraa ei ollut. Ei myöskään aikaa enää odotella. Urologi katsoo minua tiukasti silmiin ja toteaa ettei vaihtoehtoja ole. Se oli lause, joka oli tuttu televisiosarjoista ja elokuvista, mutta jota en olisi halunnut kuulla todellisessa elämässä. Asia oli sillä selvä. Stentti laitetaan silloin, kun munuaiseen tai munuaisiin kertyy nestettä, joka häiritsee munuaisen normaalia toimintaa. Tai mikäli virtsanjohtimessa on tukos/ahtauma, voidaan virtsan kulku munuaisesta virtsarakkoon varmistaa asettamalla virtsanjohtimen sisään stentti. Stentti on ohut muovista tehty letku, jonka molemmissa päissä on saparot.

Saatoin vain syyttää itseäni siitä, että olin hakeutunut viiveellä sairaalaan. Olin ollut typerys ja ymmärtämätön tilanteestani. Ja sama typeryys, asioiden kieltäminen ja niiden työntäminen hieman kauemmas mielestäni vielä hetkeksi, viivyttely, oli ehkä sittenkin ymmärrettävää tilanteessani. En minä voinut kuvitella, että minulle tapahtuisi koskaan mitään ihan oikeasti vakavaa. Vakavat asiat tapahtuvat joillekin toisille. Niistä luetaan naistenlehdistä ja katsotaan televisiosta.

Piinaavan melkein kolmen vuorokauden odottelun jälkeen, torstai-iltana kello 21:15 pärähtää osaston puhelin soimaan, leikkaussali on vapaa. Sydän alkoi hakata. Se ei kuulostanut hyvältä. Olin ollut niin monta kertaa sairaalassa, että tiesin ettei yöllä todellakaan tehdä mitään, jos ei ole pakko. Sanoin sairaanhoitajalle, että haluan nopeasti tupakalle ja rauhoittavaa lääkettä. Nyt saavat säännöt väistyä hädän tieltä. Sovimme vartin tauosta. Tuon vartin aikana tippaletkun nokassa, poltin kaksi tai kolme tupakkaa ja soitin kaksi itkuista puhelua. Kun pääsin takaisin vuodeosastolle, minua lähdettiin siltä istumalta viemään kohti keskusleikkausosastoa. Sängyn saavuttaessa päämääränsä, päiviä jäytänyt huoli ehti muuttua kauhuksi. Leikkaussalissa ohjataan suoraan leikkauspöydälle. Sairaanhoitajat ja anestesialääkäri esittelivät itsensä kukin vuorollaan. Mittareita ja antureita laitetaan niille kuuluville paikoilleen. Kanyylin kautta sain pahoinvointia estävää lääkettä, kipulääkettä sekä uniaineen, joka vei vähitellen syvään uneen. Urologi, stentin paikoilleen laittaja, soitettiin paikalle vasta, kun kaikki oli valmista ja Hanna jo syvässä unessa. Salissa oli kaiken kaikkiaan seitsemän henkinen tiimi.

Stentillä jatketaan seuraavat viikot. Tarkoitus olisi, että stentti poistettaisiin max 2 viikon kuluttua uudessa toimenpiteessä, ja samalla poistettaisiin virtsanjohtimen tukkiva kivi. En aiemmin ymmärtänytkään, miten tärkeää luottamus on nimenomaan potilas-lääkärisuhteessa. Kun potilas on haarat auki, tähystin ja muita vempeleitä virtsateissään, ei tiedä mitä tehdään, pitää voida luottaa siihen, että lääkäri tietää mitä tekee ja tekee vain sellaista, mitä osaa. On mahtavaa, että urologit kertoo aina, että mitä ne on tekemässä. Eräs urologi kerran sanoikin, että jos lääkäri ei osaa kertoa, hän ei välttämättä aina sillon tiedä itsekään, mitä on tekemässä.