13.8.2018

Väsyneempi ku ennen lomaa

Ei mene viikkoakaan, etteikö joutuisi käyttämään terveydenhuollon palveluita. Huhtikuussa alkoi tämä alamäki, joka ei ole vieläkään pysähtynyt. Kaikki tuntuu sekä paskalta, täysin kohtuuttomalta ja sopimattomalta yhtä aikaa. Eikä Hanna tiedä mitä olisi sopivaa tuntea. Mitä nyt saisi tuntea? Mitä pitäisi tuntea? Voiko kukaan ylipäätään tunteilleen mitään, koskaan?

Perjantaina 10.8. magneettikuvattiin aamulla virtsaelimet. Siinähän se perjantaiaamu sitten menikin. Itsessään kuvaus kesti 1,5h, kokonaisuudessaan koko lysti 2h. Siellä oli, kaikki tallessa ja paikoillaan. Katsotaan löytyisikö kuvista tulehduskierrettä selittävää, muutakin kuin munuaiskivet. Tarkemmat vastaukset kuulen tulevana keskiviikkona.

Jos olisin armollisempi itselleni, osaisin ehkä paremmin erotella stressaavat asiat toisistansa. Nyt, kun lähinnä tuntuu siltä, että kaikki kietoutuu yhteen suureksi vyyhdiksi, jota yritän epätoivoisena selvittää. Mikä on fyysistä ja mikä henkistä, en osaa sanoa eikä onneksi tarvitsekaan. Viimeisen vuoden aikana olen myös saanut oppia itsestäni uusia piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia. Minun piti opetella tuntemaan itseni uudestaan ja hyväksymään etten ole enää sama ihminen, jonka olin kuvitellut tuntevani 23  vuoden ajan. Haaveilen pienemmistä asioista, kuten omasta paremmasta jaksamisesta - siitä toki olen vastuussa aivan itse.

Tällä hetkellä koen kuitenkin suurta riittämättömyyden tunnetta monessakin asiassa. En tilannut tiskivuoria, pyykkivuoria ja epäjärjestystä. En tilannut työkyvyttömyyttä tai tätä arvottomuuden tunnetta. En tilannut tätä, että olen kaiket päivät kotona. Haen uusia jaksamisen rajoja jatkuvasti, jokainen päivä. Ja aika monena päivänä huomaan, että niin minä kuin muutkin, odottavat, että jaksan ihan niin kuin ennenkin. En tiedä mistä aloittaa. En vaan jaksa. Välillä minusta tuntuu, että kyllä tämä tästä, kyllä kaikki palautuu pikkuhiljaa ennalleen. Välillä romahdan, välillä nousen. Minulla on ikävä vanhaa minua. Sitä, joka jaksoi. Jaksoin puristaa kevään tiukat kontrollikäynnit ja osastojaksot läpi ajatellen, että kesäloman saan levätä. Mutta sama rumba jatkuikin koko kesän. Se on kierre. Luulet ensin päässeesi pahimmasta yli, mutta sitten se alkaa uudestaan. Putoat, sinnittelet, voit hyvin ja putoat jälleen.

En oikein tiedä itsekään, miksi tämä kaikki on niin vaikeaa. Olisi hienoa olla asennemimmi, joka ei välittäisi yhtään mitään ja tekisi edelleen niitä lempiasioita, mutta jokin estää. Haluaisin vain olla tavallinen. Ihan tavallinen nainen ja äiti silmäpussineen. En se, jonka vartalon kohtia nähdessään joku kauhistuu ja säälii. Kusipussit ja kertakatetrointi on ihan tavallisia juttua ja aika yleisiä. Eipä ne sitä ole omassa ikäluokassani, olemme pieni vähemmistö.

Viime viikolla tehtiin myös uusi b-lausunto psykiatrin toimesta. Toukokuuhun 2019 asti sairaslomaa. Päätä särki ja päässä humisi tyhjyys. Kerroin, että seuraava urologin vastaanottoaika on näillä näkymin syyskuussa, johon hän vastasi, että sehän on ihan pian. Yritin selittää etten näe mitään syyskuuta, se ei ikinä tule. Syyskuun kontrollikäyntiä on pitkä aika odottaa, koska käytännössä koko elämäni on tällä hetkellä näiden lääkäreiden käsissä. Työkyvynarviointi aletaan saada pikkuhiljaa päätökseen. Viime viikolla sain varmistuksen asiaan, talonrakentajan työt on tältä erää tehty. Jatkan sairaslomalla, koska työkykyä minulla ei ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat