Mikä musta tulee isona?

Siinäpä vasta kysymys.

Hain syksyn yhteishaussa 2021 opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei mennyt kuin hetki, kun sain tietää koulupaikasta. Se irtosi todistusvalinnalla. Opinnot alkoivat heti täydellä tohinalla tammikuussa 2022. Sain sieluuni ammattilaisten ja jatkossa sisun ja uhmankin siivittämänä enemmän kuin alun shokin jälkeen uskoinkaan. Soteala on tuntunut aina omalta ja oma sairastuminen on vain vahvistanut sitä. En valinnut sotealaa sen kuuluisan kutsumuksen vuoksi vaan kiinnostuksesta ihmisiin, hoitotieteeseen, lääketieteeseen ja ihmisen biologiaan. Se, mitä vaikkapa lääketieteen puitteissa voidaan tehdä on uskomatonta. Oon potilaana saanut nähdä ja kokea aitiopaikalta sen rautaisen ammattitaidon ja osaavat kädet. Tiedän mitä se on, kun potilaan eteen tehdä kaikki voitava. Tiedän mitä se on ja miltä se tuntuu, kun puhalletaan yhteen hiileen. Tiedän myös mitä se on, kun kaiken kiireen ja paineen keskellä autetaan, tuetaan, lohdutetaan ja ollaan läsnä. Haluan tulevaisuudessa olla se, joka tekee potilaidensa eteen kaiken voitavan.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, sillä opinnot ovat vieneet kaiken liikenevän ajan ja vapaa-ajan. Ai miten niin ruuhkavuodet. Halusin perustaa tämän blogin lähinnä itseni takia, asioiden käsittelemiseksi, tuoda sen myös lähimmäisteni eteen, jotta he voisivat ymmärtää minun oikkujani paremmin ja ehkä heille, jotka joskus kokevat jotain samanlaista ikävää. Blogi siis toistaiseksi pysyy, yritän repiä aikaa postauksille. Viime aikojen lataus kai purkautuu ja ylikierrokset ovat kuumentuneet vähän liian koviksi. Se, että antaa itsestään, luo uutta ja heittäytyy, vaatii veronsa.

Kiitän naurusta ja kyynelistä, riemusta ja tuskasta. Se kaikki on ollut kasvua. Elämäni oli vuosia täynnä kyyneleitä, tuskaa ja loputtomaltakin tuntuvaa ahdistusta. Nykyään osaan taas hymyillä ja nauraa aidosti. Elän elämää mitä normaalit ihmiset elää ja uskallan unelmoida asioista, jotka näyttävät elämälle suuntaa. Sairaus on edelleen osa minua, mutta se ei määrittele sitä kuka tai minkälainen olen. Elämän voi elää joko sairauden varjossa tai elää elämän, joka jättää sairauden varjoonsa.

Osteotomian vuosipäivä

Tänään tulee vuosi reisiluun osteotomiasta = reisiluun katkaisusta ja kääntämisestä. Jos on joskus maannut happimaski naamalla erilaisiin monitoreihin kytkettynä leikkaussalin pöydällä ja pelännyt sitä, mitenköhän tässä käy, tietää, mikä siinä hetkessä on merkityksellistä. Ne hoitavat kädet ja myötätuntoiset katseet. Ja ne oikeat sanat: positiiviset, mutta kuitenkin sellaiset rehellisen lohduttavat, joskus ehkä ihmeitäkin tekevät. Kokemusta on. Ei peloissaan oleva potilas kaipaa epäuskoa. Hän kaipaa uskoa. Leikkaussalin pöydällä monitoreihin liimattuna ehkä enemmän kuin koskaan.

Ensimmäiset puolivuotta leikkauksen jälkeen oli kyllä kusisinta paskaa. Ainakin nyt tiedän, miltä tuntuu kerta toisensa jälkeen kuivata kyyneleitä ja niistää siihen keltaiseen käsipyyhepaperiin, jolla lähtee tahrat ihon syvimmistäkin pintasolukoista Tiedän millaista on syödä aamupalaksi särkylääkkeitä ja sämpylää, jotka omat kyyneleet ovat suolanneet. Tiedän miltä tuntuu istua autossa kohti päivystystä, kun tuntuu ettei Kuusamontie pääty koskaan. Tiedän millaista on herätä keskellä yötä vaihtamaan vetistyneitä tyynyjä. Tiedän millaista on kuukausitolkulla odottaa reisiluun luutumista. Tiedän miltä tuntuu, kun minkäänlaista ennustetta ei voida antaa. Tiedän myös miltä tuntuu, kun käveleminen pitää opetella uudestaan. Ja tiedän myös sen, miltä tuntuu olla täysin toisten armoilla ja autettavana.

Aika monta päivää vaihtaisin siis toipumisajalta pois, mutta samaan leikkaukseen menisin vaikka heti. Vuosia kestänyt nivuskipu, lonkkakipu sekä toistuvat limapussin tulehdukset jäivät Avohoitotalon leikkaussaliin. Ja jumankauta, mulla on edelleen vasen jalka! Todennäköisesti kun riittävästi pelkää, todellisuus voi yllättää positiivisesti.

Hanna eläköityy telakalla

Tekevälle sattuu ja varpaita murtuu, jep jälleen! Seisoin paikoillani ja yritin kohentaa asentoa suoremmaksi. En kaatunut, en lyönyt varvasta mihinkään. Mitään isoa ja maata mullistavaa ei siis tapahtunut. Kipu isovarpaan kohdalla on kuitenkin saman tien helvetillinen ja mustelmaa alkaa tulla. Voi helvetti. Ihan on sellainen tunne, että mitä mikään enää kannattaa. Kaikki on liian haurasta ja päättyy kuitenkin huonosti. Ei muuta kuin vakuutusyhtiöön yhteys ja seuraavana päivänä Mehiläiseen näytille. Nolouden huippu, mietti Hanna kun RTG-kuvaa otetaan!

"Oikealla I-varpaan distaalifalangin basiksen plantaarireunalla hyväasentoinen intra-artikulaarinen murtuma".

Jaha, no voi perkele sentään. Ei muuta kuin viereiseen varpaaseen teippaus ja maanantaita odottelemaan, jolloin ortopedi soittaa isovarpaan kohtalosta.

"Murtumafragmentti I-varpaan fleksorin kiinnitysalueella".

Se tarkoittaa Suomeksi sitä, että luusta on palanen lähdössä irti ja jos se lähtee irti, se voi huonossa jamassa katkaista sen jänteen, joka liikuttaa isovarvasta. Jos palanen lähtee irti, täytyy laittaa ruuvi, mutta jos se ei lähde irti, voidaan antaa parantua itsekseen. Hienosti ajoitettu tapaturma! Ensi kuussa pitäisi olla osteotomian rojujen poisto, mutta jännä nähdä. Toivottavasti murtuma hoituu itsekseen ja rojut päästään ottamaan pois. Seuraava tuomion hetki on isovarpaan suhteen ensi viikon torstaina. Tällä menolla saan eläköityä telakalla. Just kun sain pyöräilyn viikkokilometrit nostettua viidenkympin tienoille..