29.6.2020

Elämäni vaikein viikonloppu ja kipeimmät päätökset

Täällä vallinneeseen hiljaisuuteen on syy ja se tulee tässä: tulin raskaaksi minipillereiden läpi jokin aika sitten. Jos haluat tuomita - tee se jossain muualla. Pahaa mieltä on aivan tarpeeksi. Kävin neuvolassa ensikäynnillä, puhuin kolmen eri lääkärin kanssa ja menetin ainakin kolmen viikon yöunet.

Kun on yli kolme vuotta kärsinyt jatkuvasta, kovasta kivusta ja viettänyt yli puolet ajasta sairaalassa - ei tähän toivo enää yhtään lisää kärsimyksen vuosia. Eri näkökulmia pohdittiin valtavasti. Suurin huolistani oli heittämällä se, että seuraavan vuoden tai seuraavat kaksi vuotta olisin joutunut viettämään virtsarakon kivun kanssa. Botoxia ei laiteta raskaus eikä imetysaikana. Miten kävisi katetroinnin kanssa? Kestokatetri on portti helvettiin. Se on nähty ja koettu. Miten virtsarakko kestäisi raskauden tuomat muutokset? Lonkkien kanssa olisin saanut varautua yhdeksän kuukauden vuodelepoon. Puhumattakaan siitä, miten ne kestäisivät elopainon nousun. En vaan jaksa kärsiä enää jatkuvasta kivusta. Masennuksesta toipuminen on vasta menossa. Voimavaroja ei vieläkään kovin kaksisesti ole. Päätös oli heittämällä elämäni kivuliain, vaikein, hirvein, epäreiluin ja en olisi ikinä uskonut joutuvani tällaisen päätöksen eteen. Kun mietin koko asiaa, tuntui, että hukun. Koen kuitenkin, että tämä päätös oli se ainoa oikea.

Viime viikon keskiviikkona kävin raskauden keskeytyksen ensikäynnillä naistentautien poliklinikalla. Lääkärin kanssa juttutuokio, sisätutkimus sekä ultraääni. Sain siellä nieltäväksi ensimmäisen tabletin - Mifegynen ja jatkohoito-ohjeet. Toinen käyntini sairaalassa oli perjantaina. Koska päätöksen teko venyi, raskausviikot ylittivät viikon 9, jolloin raskauden keskeytys tapahtuu sairaalassa valvonnan alaisena.

Sain perjantaina kaiken kaikkiaan Cytotecejä 12 kappaletta ja oikeastaan mitään ei tapahtunut. Vuotoa ei tullut, mutta kipuja oli sitten senkin edestä. Siirto vuodeosastolle.

Illalla astun lääkärin tutkimushuoneeseen kuin Bambi liukkaalle jäälle. Totuuden hetki. Vieläkään ei niin mitään. Turhauttaa. Lauantaiaamuna muutama tabletti lisää Cytotecejä ja ei taaskaan mitään edistystä. Komplisoitunut raskauden keskeytys, mennään päivystyksenä kaavintaan sanoo lääkäri. Voi helvetti, miettii Hanna.

Istun sairaalan parkkipaikalla. Ohi lipuvat ihmiset tuijottavat, koska itken. Minä en välitä. Vatsan pohjasta syöksyvä huutoitku. Miten katkeralta ja murskaavalta tuntuu luopua siitä, mistä olen haaveillut. Itken vihasta, sitten epätoivosta ja lopulta surusta. Katkerasti ja kovaan ääneen.


Leikkaussalissa minut ohjataan saman tien pöydälle ja samalla aletaan laittamaan antureita, piuhoja ja letkuja niille kuuluville paikoilleen. Odotetaan toimenpiteen suorittajaa. Saan viitottua käteni irti pöydästä, kun helvetin kipeä supistus tekee tuloaan ja parahdan kyyneliin. Anestesialääkäri tekee kaikkensa lievittääkseen kipuani, suorastaan hengittää puolestani. Ystävällinen hoitaja pyyhkii peiton kulmaan kyyneleeni. Samalla leikkaussaliin saapuu uusi tyyppi, joka esittäytyy toimenpiteen tekijäksi. Yritän nähdä hänet kyyneleiden täyttämillä silmilläni. Saan maskin naamalle, unilääkkeet suoneen ja sitten iskeekin pimeys.

Havahdun siihen, että joku ravistaa minua ja toistaa nimeäni. Olen edelleen leikkaussalissa. Toimenpide on tehty ja siirto heräämöön edessä. Samalla iskee jälleen kipeä supistus. Painun kaksinkerroin ja ulisen kuin eläin. Itken ja haukon happea maanisesti. Makaan sängyssä, puren tyynyä ja huudan tuskaani. Verenpaineeni ja sykkeeni ovat taivaissa ja kipushokki lähellä.

Muistan matkan heräämöön ja jokaisen kivuliaan jälkisupistuksen, joka sinä aikana tuli. Makaan peiton alla ja tuijotan tyhjin, väsynein silmin eteeni. Suru, ikävä ja haikeus puskevat ulos niin, että kurkkua kuristaa. Minut kärrätään vessaan, kun katselen peilistä kyynelvanaa, joka tulvii silmistäni, sanonta "kyyneleet puhdistavat" muuttuu todeksi.


Kiitos viesteistä. Itkin sanojen kauneudesta ja muodoista. Siitä, että hurja joukko kulkee mukana ja välittää. Se parantaa enemmän kuin mikään.

30.4.2020

Elämäniloiset riitasoinnut

Täällä on viime aikoina eletty pikkuisen kevyemmältä tuntuvaa elämää. Kiitos botox-injektioiden. Jännittää. Vähän niin kuin kaikki olisi pelissä. Tämä on ihana asia, mutta silti niin iso asia näiden kaikkien vuosien jälkeen. Aion ottaa ajatuksilleni ja tunteilleni aikaa, hypistellä tyytyväisenä. Jo se, että olen oppinut arvostamaan jokaista kivutonta päivää tai se, että nappaan kanssaihmisten puheista positiivisia ajatuksia elämääni, ei riitä kertomaan mieleni vallanneesta yltiöonnellisuudesta.

Jokin tovi sitten kysyin urologilta, että ketä tämä kulunut aika on oikein palvellut. Hän vastasi, että osittain ainakin häntä: hän ei olisi aikaisemmin kyennyt tekemään tällaisia päätöksiä. Kunnioitan sitä, että hän sanoi sen rehellisesti ääneen. Hinnan lääkäreiden rohkeuden keräämiseen tarvitusta ajasta maksoin kuitenkin minä. Surullinen totuus on, että aina luottamus yksinään ei ole tarpeeksi sille, että asiat kestävät. Olin se, joka antoi aikaa ja lukuisia mahdollisuuksia. Annoin monta mahdollisuutta kääntää asiat toisin. Niin ei tapahtunut. En tiedä, onko tässä jokseenkin kyse ollut siitä, etteivät he tarkoituksella viivytelleet asioiden suhteen vaan ehkä he pelkäsivät sitä etteivät osaisi toimia oikein. Tosin ymmärsin tämän vasta jälkikäteen. Tietenkin. Jälkiviisaus on yllättävän helppoa. Tehän olette ammattilaisia, pärjäätte kyllä - ajatteli Hanna ehkä vähän liian toiveikkaasti. No, case kusirakko on toivottavasti opettanut jokaiselle jotain. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kun viime keväänä silmäni vihdoin avautuivat, ei paluuta entiseen enää ollut. Oli siis aika avata silmät ja nähdä totuus. Koin ansaitsevani paremman elämän kuin silloinen elämäni oli. Tuli siis aika toimia. Mielestäni tekemäni muistutus oli hyvinkin asiallinen, mutta osa koki sen henkilökohtaisena moitteena ja arvosteluna omaa ammattitaitoaan kohtaan. Tarkoitukseni ei ollut kusta kenenkään muroihin. Toisaalta murehtiminen tai jälkiviisaus ei enää hyövää. Pahaa mieltä on aivan tarpeeksi ilman jälkiviisautta ja katumustakin. Ja sitten toisaalta, virheet ja erehdykset jäävät varmasti painamaan molempia osapuolia, mutta jos haluaa varmistaa ettei tee niitä, pitää pysyä kotona peiton alla. Ja edelleenkään kukaan ei voi kärsimyksellään ansaita yhtään mitään. Ei kukaan tule sanomaan, että sieditpä hienosti sietämätöntä. Kivasti kärsitty. Pyrin elämään niin, että päivän päätteeksi voin katsoa itseäni peilistä, että olen toiminut sen hetkisen tietämyksen ja kokemukseni pohjalta parhaani mukaan.

En väitä, että olisin itsekään tässä kohta kolmen vuoden aikana osannut ihan joka päivä käyttäytyä aikuismaisesti. Kyllä tässä on puolin ja toisin sanottu kamalia sanoja ja hirveitä lauseita. Sylintäydeltä surua ja murhetta. Itsekkyyttä, lähtemisiä, eronhetkiä, epätoivoa, oman itsensä kadottamista ja meinasi se ruma loppukin tulla. Varmasti myös paljon sellaista, jonka kumpikin osapuoli on jo antanut anteeksi ja unohtanut. Mutta on näihin vuosiin mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Elämän eri etappeja. Valvottuja öitä, hyvässä ja pahassa. Kasvamista. Saavutuksia. Paljon sellaisia onnen hetkiä, jotka eivät varmaan aukene muille.

Kokemukseni ovat varmasti subjektiivisia, kuten kokemukset aina, mutta varmasti tuttuja myös muille. Esimerkiksi luottamuspula potilaan ja lääkärin välillä voi olla este hyvälle hoidolle. Jos potilas ei luota siihen, että lääkäri on hänen puolellaan ja auttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin, lähtökohdat hyvälle hoitosuhteelle ovat olemattomat. Useinkaan kyse ei ole siitä, mitä sanotaan vaan siitä, miten sanotaan.

17.4.2020

Elämän karut kasvot!

Tämä päivä on minulle raskas. Tämä on se päivä vuodesta, kun en voi olla miettimättä - miten eri tavoin elämä olisikaan voinut kulkea. 

Pari vuotta sitten ilo oli kaukana. Ainut ajatus oli selviytyä hengissä päivästä toiseen. Elämän epävarmuus näytti karusti kasvonsa. Tänään tulee kaksi vuotta siitä, kun infektiokierre alkoi. Se oli kuin ketjureaktio, jolla ei ollut aikomustakaan loppua. Asiasta puhuminen tuo yhä pintaan raskaita tunteita. Te tiedätte sen, koska olen kertonut siitä teille paljon. Aivan kuin olisin ollut keskellä kirjan tai elokuvan tapahtumia. Oli sellainen katastrofielokuvan alun näennäisen rauhallinen tunnelma, jossa kuitenkin pinnan alla kytee jännitys. Tiesin ettei tulevaisuus ole enää käsissäni. Pelkäsin sitä etten tulisi olemaan enää koskaan entiselläni.


Miksi haluan kirjoittaa koko aiheesta? Kai muistutuksena siitä, että meillä kaikilla on menneisyyden harteille laskema painolastimme. Kipeät päivämme, nekin, joista ei ääneen puhuta. Muistutuksena siitä, että meidän kenenkään elämä ei kai lopulta mene juuri niin kuin kuvitteli, haaveili, odotti ja toivoi. Ensin suhtauduin asiaan huumorilla, mutta pitkittyneet infektiot saivat hymyn hyytymään. Infektiot jatkuivat viikko toisensa jälkeen ja verinen virtsa alkoi olemaan ainoa puheenaihe. Kun läheiset kysyivät kuulumisia, ja yritin vasta jotain muuta niin seuraava kysymys oli aina se, että miten se virtsarakko. Rupesi toden teolla ottamaan päähän, että eikö tässä elämässä ole mitään muuta kuin virtsarakko ja verinen virtsa.


Jokseenkin minua on auttanut ajatus siitä, että tämä ei tee minusta jollakin tavalla poikkeavaa. Kaikille tapahtuu murheellisia asioita. Jokaisen tielle osuu epäonnistumisia, pettymyksiä, surullisia asioita, joihin ei kenties voinut itse mitenkään edes vaikuttaa. Ja ehkä myös muistutuksena itselle: aina saa olla surullinen, kun surettaa. Jos tämä päivä on raskas, huominen voi olla jo helpompi.

Läheisilläni oli tähän sairastamiseeni paljon erilaisia suhtautumistapoja. Osa kielsi asian, osa oli yltiöpositiivisia ja osa taas pelokkaana - mutta kuitenkin uteliaina kysyivät, miten tästä eteenpäin. Useasti sairastamisen myllerryksessä tuntui siltä, että sinun joka olet potilas, tarvitsi kantaa ja kannatella itsesi lisäksi myös muita henkisesti. Etenkin perheenjäseniä suojelin, enkä halunnut kertoa koko totuutta henkisestä ja fyysisestä pahasta olostani. Perhe ja ystävät olivat ne päällimmäiset tekijät, jotka auttoivat jaksamaan. Puhumattakaan siitä omasta tahdon taistelusta - halusin kovasti nähdä vielä sen, mitä saan ja pystyn tekemään ja mitä saan vielä kokea. Vaikeinta oli ja on edelleenkin yrittää sanoittaa tunteitani muille, koska harva pystyy samaistumaan. Keneltäkään en saa niitä "haluamiani vastauksia". Oikeasti en itsekään tiedä, mitä ne ovat. Tuntuu vain siltä, ettei kukaan ymmärrä. Joidenkin ihmisten oli vaikea kohdata minua, kun he olivat tottuneet näkemään minut iloisena ja innostavana. Sinä ihmisenä, joka aina jaksoi. Heikkouden ja sairauden kohtaaminen olivat liikaa. He tarvitsivat vahvaa Hannaa, joka oli aina valmis auttamaan muita. Vaikka osa ystävistä katosi, löytyi elämääni ihania ihmisiä, joista tuli sairauden ja sairaalan myötä enemmän kuin ystäviä. Heistä tuli hengenpelastajia.

Kesti monta viikkoa viimeisen infektion jälkeen, että aloin jälleen uskoa siihen, että elämä kantaa. Jokainen uusi päivä vahvisti uskoani elämään. Minusta tuntui, että tarvittiin ihme, jotta voisin nauttia taas elämästä. Virikkeet ja keinot tehdä elämä merkitykselliseksi puuttuivat. Hiljalleen opin taas näkemään valonpilkahduksia ja katkaisemaan pahojen ajatusten ketjun. Opin, että ajatusten voi antaa tulla ja mennä ja että tunteet ovat vain tunteita, ne eivät voi satuttaa enää. Oikeastaan vasta viime vuonna käsittelin tapahtuneet asiat. Toisaalta on vaikea löytää oikeaa suhtautumistapaa menneisyyteen. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mitä muuttaisin menneisyydestä, jos siihen voisin vaikuttaa? Kannattaako sitä lopulta edes enää ajatella? Itsesyytökset voit lopettaa vain sinä itse. Nostin kaiken sen vanhan roinan sisimmästäni pois, katsoin menneisyyttä rohkeasti ja päästin siitä irti. Vaikeiden asioiden käsittely ja itsensä hyväksyminen oli lopulta palkitsevaa.

Olen hengissä. En olisi ikinä uskonut, että selviäisin ja eläisin vielä. Olen kiitollinen kaikille, jotka tukivat minua. Etenkin silloin, kun matkan teko tuntui vaikealta ja usko elämän jatkumiseen tuntui lähinnä vastenmieliseltä. Olen kiitollinen itselleni. En luovuttanut. Monta kertaa olin taipumassa, mutta en katkennut. Olisi tullut kevyet mullat. Niin paljon asioita olisi jäänyt kokematta, asioita näkemättä ja tunteita tuntematta. Osaan haaveilla, tehdä ja uskoa. Näen tulevaisuuden. Olen vahvempi kuin yksikään sairastamani sairaus.

Puhun, jotta joku muu pääsisi helpommalla kuin minä pääsin.

Hanna suosittelee

Elämäni vaikein viikonloppu ja kipeimmät päätökset

Täällä vallinneeseen hiljaisuuteen on syy ja se tulee tässä: tulin  raskaaksi minipillereiden läpi jokin aika sitten. Jos haluat tuomita - ...

Blogin parhaimmat