Astun urologian poliklinikalle, näppäilen henkilötunnukseni automaattiin ja jään odottamaan vuoroani. Radiossa soi musiikki, joka tuntuu heti aamusta liian raskaalta. Jokainen minuutti vie lähemmäksi vastaanottoaikaa. Ensin vuoronumeroni kilahtaa hoitajan vastaanotolle. Puuduteinstillaatio, antibiootti, kipulääkkeet ja yli tunnin odotus. Sitten vuoronumeroni kilahtaa kutsuna kystoskopiahuoneeseen. Kävelen käytävää pitkin ja pystyn ajattelemaan vain yhtä asiaa: minä en helvetti sentään halua olla täällä.
Makaan tutkimuspöydällä ja kuuntelen ympärillä käytävää keskustelua. Sanat kantautuvat korviini katkonaisina: hankala sairaus, hankala oirekuva, ei parantavaa hoitoa. Joku puhuu vuosia jatkuneesta hoitomuodosta, toinen toteaa tilanteen olevan entisellään. Vaikea. Lauseet on tarkoitettu ammatillisiksi arvioiksi, mutta minulle ne ovat enemmän kuin sanoja. Ne ovat yhteenveto vuosista, jotka olen elänyt tämän sairauden kanssa. Vuosista, joiden aikana olen oppinut suunnittelemaan elämäni kivun ehdoilla ja hyväksymään sen, ettei parantavaa hoitoa ole näköpiirissä.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun käyn tässä toimenpiteessä. Tiedän, mitä on tulossa. Tiedän miltä rakon puudutus tuntuu, tiedän odottamisen ja tiedän pistokset. Silti tällä kertaa jokin on toisin. Jo ensimmäinen pistos tekee liian kipeää. Niitä pitäisi laittaa vielä kaksikymmentäyhdeksän lisää. Yritän vakuuttaa itselleni, että kyllä tämä tästä helpottaa, ehkä kyse on vain ensimmäisestä pistoksesta. Juonipaljastus: ei helpota.
Kipu vyöryy päälle voimalla, johon en ollut osannut varautua. Päässä humisee, hengitys muuttuu pinnalliseksi ja kyyneleet alkavat valua vuolaana virtana ennen kuin ehdin niitä estää. Yritän keskittyä seuraavaan hengenvetoon, seuraavaan hetkeen ja seuraavaan pistokseen. Mutta jokainen pistos sattuu liikaa. Jossain vaiheessa kipu ylittää rajan, eikä jäljellä ole enää mitään, millä sitä voisi hallita.
Makaan puoli-istuvassa asennossa ja itken. Sellaisella tavalla, johon ei enää liity häpeää tai yritystä pitää itseään kasassa. Urologi katsoo minua myötätuntoisesti. Toimenpiteessä mukana oleva lääkäriopiskelija tuo nenäliinoja, silittää olkapäätäni ja jää viereeni. Hän ei voi poistaa kipua eikä tehdä toimenpidettä puolestani, mutta hän tekee jotain, mikä jää mieleen pitkäksi aikaa. Hän ei kiirehdi pois. Hän ei katso ohi. Hän jää siihen. Joskus kaikkein merkityksellisintä ei ole se, mitä potilaalle tehdään, vaan se, miten hänet kohdataan silloin, kun hän on kaikkein hauraimmillaan. Silloin, kun kivun määrä on suurempi kuin sanat ja kun omat selviytymiskeinot eivät enää riitä. Juuri silloin pienetkin teot jäävät mieleen.
"Potilas itkenyt silmät päästänsä. Tuotu nessuja ja silitetty olkapäästä. Vetää peiton päällensä tiedusteltaessa, miten menee. On enemmän järjissään hetken kuluttua ja saa sanottua, ettei aio tulla tänne enää ikinä."
Se ei ole uhkaus. Ei protesti. Ei yritys olla hankala potilas. Se on rehellinen lause ihmiseltä, jolla kipu on sillä hetkellä ylittänyt sietokyvyn rajat. Tiedän kyllä, että tulen takaisin, jos vaihtoehtona on vielä pahempi kipu. Tiedän, miksi hoitoa annetaan. Tiedän, ettei niitä pistoksia laiteta huvin vuoksi. Mutta siinä hetkessä en ajattele hoitolinjoja, hyötyjä tai lääketieteellisiä perusteluja. Ajattelen vain sitä, kuinka paljon sattuu.
Tuntuu yhtä aikaa musertavalta ja lohdulliselta. Musertavalta siksi, että sairaus on edelleen tässä, vuosien jälkeenkin. Lohdulliselta siksi, että joku näki, kuinka huonosti voin. Terveydenhuollossa puhutaan paljon onnistuneista hoidoista, oikeista diagnooseista ja vaikuttavista toimenpiteistä. Ne ovat tärkeitä asioita. Mutta potilaana huomaa, että kaikkein vaikeimmissa hetkissä merkitystä on myös sillä, miten tulee kohdatuksi. Sillä, tunnistaako joku kivun silloin, kun sitä ei enää pysty peittämään. Sillä, ymmärtääkö joku, että tutkimuspöydällä ei ole pelkkä virtsarakko, oire tai hoitokohde. Siellä on ihminen.
Kun kävelen ulos poliklinikalta, olen väsynyt, kipeä ja katkera. Katkera sairaudelle, joka ei parane. Katkera kivulle, joka sanelee elämää vuodesta toiseen. Katkera ihmisille, jotka saavat elää ilman jatkuvaa kipua. Tiedän, ettei heidän kuulu ymmärtää. Enkä toivo tätä kenellekään. Silti juuri sillä hetkellä kysyn itseltäni samaa kysymystä kuin niin monta kertaa aiemminkin: miksi aina minä? Vastausta ei tule. Ehkä siksi, ettei sellaista vastausta ole olemassa. On vain tämä elämä, tämä sairaus ja seuraava päivä, joka on elettävä niiden kanssa. Mutta vaikka kipu jää mieleen pitkäksi aikaa, jää mieleen myös jotain muuta. Keskellä yhtä tämän hoitopolun vaikeimmista hetkistä joku ojensi nenäliinan, silitti olkapäätä ja antoi luvan olla hetken muutakin kuin urhea potilas. Ja joskus sekin on hoitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti