Päivystyksessä leukkarit 15,9 ja CRP 22. Virtsateiden ultraäänessä ei hydronefroosia eli stentti taitaa hoitaa tehtävänsä. Konsultoitiin urologia. Koska VTI:n kuva Kefexinistä huolimatta, vaihdetaan tilalle Ciproxin 500mg. Sikäli kuume nousee tai kipujen kanssa en pärjää, tulen takaisin.
Iltapäivällä iski horkka. Parin tunnin päiväunet. Kuumetta 38,6°C. Kipuhelvetti iskee leviten koko selkään ja molempiin kylkiin. Soitto terveysneuvontaan, heti näytille.
Päivystyksessä kuumetta 39,2°C, RR 121/90 ja pulssi 153. Varsin hyvävointinen nainen särähtää korvaan. Mietin, onko lääkäri sokea vai ääliö. Voi olla myös molempia. Samalla pohdin, että synnytäänkö idiootiksi vai pitääkö siihen käydä kouluja. Tässä näkyy ero potilaan ja lääkärin ajatusmaailmoissa - aina ei kohdata. Olen oppinut, että lääkäreiden kanssa pitää olla sinnikäs. Pitää luottaa kehoonsa, jos sen tuntemukset sanovat, että olet sairas.
Lähtiessäni kirurgin vastaanotolta piiloudun vessaan ja annan itkun tulla. En kyynelteni takaa näe mitään. Harmittaa ja suututtaa. Harmittaa etten päässyt taaskaan tekemään viikonloppuna mitään ja olen suuttunut arvon kusirakolleni, jolla on erityinen taito pilata menojani. Samalla, kun odotetaan labran vastauksia, kytketään minut kiinni monitoriin korkean sykkeen vuoksi. Kivuissa ja kuumehouruissa syke heittelee ollen 130-150. Labroissa CRP noussut aamusta 155 ja leukkarit 20,9. Taas konsultoidaan urologia. Aloitetaan munuaistulehdukseen Tazocin 4g 1 x 3 i.v ja siirto urologian vuodeosastolle näkemään kolmiolääkkeiden värittämiä unia.
Kierin, huokailen, olen tuskainen ja väsynyt. Paha olo. Mikään ei auta. Taas tervehditään tuttua kirurgian tornia. Hissi. Ovi, jota vasten itkin. En jaksaisi enää yhtään. En hoitajia, en lääkäreitä, en kysymyksiä. En varsinkaan niitä miten olet selvinnyt-jaksanut-kestänyt-kysymyksiä. Moni kysyy, miksi juuri sinä? Miksi taas kävi näin? Mutta niinhän kuuluu kysyä, mietin katkerana. Nuo kysymykset pyörivät minunkin mielessäni, mutta en saanut sanottua niitä ääneen. Ehkä pelkäsin mitä minulle vastataan.
Ovi aukeaa ja vakavailmeinen urologi astuu huoneeseen sairaanhoitaja aivan hänen kannoillaan. Näen urologin hurskaasta ilmeestä, että nyt on syytä kuunnella. Kyseinen urologi on aina mukava, kohtelias, avulias ja rohkaiseva. Sellainen suuri ajattelija. Saan kuulla asian, joka pysäyttää sydämeni. Sanat jäävät kaikumaan päähäni. Elintoimintoni lakkaavat, kurkkuani kuristetaan. CRP 241. Veriviljely on positiivinen. Urosepsis. Kaksi eri bakteeria kasvaa sekä virtsassa, että veressä. Kuolemanpelko hiipi ajatuksiini ja asia oli käsiteltävä. Diagnoosin kuuleminen on hirveää. Ei siihen pystynyt valmistautumaan mitenkään. Oli vain mielessä risteileviä kysymyksiä. Miksi? Vaikka kuinka tiedostaisi, että kaikki merkit, kuten lääkäreiden ja hoitajien reaktiot viittaavat siihen, että nyt on kyse jostain vakavasta niin totta kai sitä haluaa viimeiseen saakka uskotella itselleen, että en minä. Tämä ei koske minua. Eihän ihmismieli pysyisi kasassa, jos se ei toimisi näin.
Minulla on tainnut olla tuuria, sanoin varovasti. No sitä sinulla on tosiaan ollut. Vastaa urologi. Olet sitä paitsi vahva tyttö, jolla on valtava sisu. Toivoisinkin, että yrittäisit nyt kaikin voimin pyrkiä parempaan kuntoon. Kyllä sinä tästäkin toivut. Sisälläsi on valtameren kokoinen voima. Vaan entä jos en rupea? Entä jos jään tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi? Entä jos vietän loppuelämän sairaalassa? Urologi kumartuu ylleni ja lupaa hoitaa lääketieteellisen puolen. Hän oli ollut päivystävänä urologina eilen, jolloin verenmyrkytys teki tuloaan. Mitä arvelet, onko lisää infektioita vielä odotettavissa? Sitä on hyvin vaikea sanoa, mutta elämä on ihmeellistä ja ihmeitä tapahtuu. Jo sekin on ihme, että olet kaiken tämän jälkeen siinä edessäni. Toivoin, että hän olisi sanonut tämän olevan viimeinen infektio. Ole huoleti, kaikki järjestyy. Mutta ei hän sellaista voinut luvata. Hän oli lääkäri, eivätkä lääkärit ruoki perusteetonta toiveikkuutta. He pohjaavat sanansa ja työnsä tosiasioihin. Juurikin siksi olin varmaan elossa. En olisi maannut siinä vastapäätä hänen kanssaan, jos hänen kollegansa olisivat vain ristineet kätensä ja toivoneet parasta.
"Murheeseen suhtautukaamme kuin raskaan lumen painama oksa. Joko kestän tai katkean, mutta toukokuun tullessa jossain kukkii oksa".
Herttainen urologi sanoo, että tuossa Tommy Tabermannin runossa on paljon viisautta. Ymmärrätkö, että tänä päivänä olet paras versio siitä ihmisestä, jollaiseksi lähtökohdistasi saattoi tässä ajassa ja vallitsevissa olosuhteissa kasvaa? Istu alas ja hengitä. Olet selvinnyt hienosti. Mieli on antanut tuon muiston armollisesti kapseloitua.
Elämä ja kuolema käyvät rajua taistelua kehossani. Minuutit muuttuvat tunneiksi. Tunneista tulee päiviä. Päivät venyvät viikoksi. Odotan unta. Sekavat pelot hiipivät unen ja valveen rajamaille. Pyöriskelen sängyssäni. Jos hetkeksi nukahdan, uneni täyttyvät painajaisista, joista herään hiestä märkänä. On niin yksinäistä ja tyhjää.
Osastolla olon parista ensimmäisestä päivästä en muista juuri mitään. Sen jälkeen vain kipulääkkeistä johtuvan järkyttävän olon ja väsymyksen. Olin aiemmilla osastojaksoilla tottunut siihen, että jokaisella kierrolla lääkärit kyselivät kuulumisiani. Kunnes maanantaina eivät kyselleetkään kierrollaan kuulumisiani vaan tulivat varsin vauhdikkaasti potilashuoneeseen, jossa kolmen erikoislääkärin ja yhden erikoistuvan lääkärin voimin varmistivat diagnoosin: urosepsis. Kaksi eri bakteeria kasvaa sekä virtsassa, että veressä. Urologi ei pääse lausettansa loppuun, kun silmistäni alkaa valua kyyneleet. Ja minä purskahdan lohduttomaan itkuun. Urologi yrittää jatkaa, mutta hänen äänensä särkyy, kai tuskani ollessa ilmaakin sakeampaa. Puhuessani urologeille, vilkaisen yhtä heistä suoraan silmiin. Väsyneistä silmistä näkyy tunteiden ja ajatusten kirjo. Edessäni seisoo lääkäri, joka on ymmärtämäisillään suunnattoman pettymyksen ja avuttomuuden tunteensa. Lääkäri, joka pohti - oliko varmasti tehnyt lääkärinä kaiken voitavansa.
Sen jälkeen he poistuivat enkä minä voinut sanoa sanaakaan. Kyyneleet silmistä valuen ja pala kurkussa purskahdin itkuun, yksin. Se tappio tuntui melkein mahdottomalta niellä. Yritin jokaiselta hoitajalta ja urologilta lypsää tietoa siitä, että miten tässä näin kävi. Eri lausevalinnoilla ja sanamuodoilla koitin saada edes vähän paremman vastauksen kuin "vaikea sanoa". Siispä konsultoin ahkerasti tohtori Googlea. Tosin tuloksetta. Joka tapauksessa tiistain operaatio täytyy perua. Tilanne on liian huono.
Tunnen itseni 75-vuotiaaksi 24-vuotiaan nahoissa, kun vertailen tupanaapureideni kanssa käyttämiämme lääkkeitä. Elämä pyörii sairaalan, jatkuvien antibioottikuurien ja selviämisen ympärillä, eikä kukaan muu tunnu enää puhuvan samaa kieltä kanssani. Kaikki tuntuu kohtuuttomalta. Olo on välillä kuin olisin saattohoidossa. Elämää ei voida parantaa eikä korjata, voidaan vain lievittää kipua. Elämä ei tunnu olevan enää yhtään reilassa, se tuntuu pysähtyneeltä. Se kiitää ohi, suuntaan johon en itse halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti