Korttitalo

Olen uupunut. Uupunut siihen, että mistään en tiedä mitään. Uupunut siihen, että en tiedä koska kaikki loppuu. Uupunut siihen ettei kukaan voi luvata mitään. Ei ole muuta kuin määrittelemätön aika ilman tietoa mihin se johtaa.

Väsyttää, ahdistaa, kiukuttaa, suututtaa. Kun ei suututa niin surettaa. Kaikki tuntuu mahdottomalta. Mitään ei huvittaisi tehdä. Päivät lipuu ohi harmaina ja sateisina. Faktahan on se, että jokaisessa päivässä on yhtä monta tuntia. Silti kaikki päivät valuu käsistä kuin hiekka. Toisaalta se on lohdullista. Jokainen päivä on päivä lähempänä jotain ratkaisua. Tai näin haluan ainakin uskoa.

Samaan aikaan tässä samassa aikavyöryssä, missä mekin elämme niin monella on asiat vielä huonommin. Parisuhteita päättyy eroihin, ihmiset sairastuu syöpiin, ihmisiä kuolee, toiset menettää työnsä jne. Täytyy kuitenkin muistaa, että ongelmia ei saa verrata toisen ongelmiin. Jokainen meistä kokee asiat eri tavalla. Toisen maailmanloppu on toisen pieni este tai hidaste.

Tämän kaiken keskellä tuntuu itsekkäältä valittaa esimerkiksi siitä, että uuvuttaa. Mutta kun tuntuu siltä, että elän jatkuvasti uupumuksen syövereissä. Nykyään tulee useasti päiviä, jolloin en vain jaksa tehdä mitään. Vessassa käyminen vie jo kaikki voimat. On aina yhtä kamalaa huomata, että on taas siinä pisteessä ettei jaksa käydä edes suihkussa. Välillä on päiviä, jolloin olen tehokas ja jaksan tehdä kaikenlaista, mutta seuraavana päivänä en välttämättä sitten jaksakaan tehdä mitään. 

"Tää korttitalo romahtaa yksi kortti kerrallaan, 
kun seinät kaatuu voiko mua ees enää pelastaa?"

No näinhän siinä käy. Henkinen jaksaminen on kuin korttitalo, joka voi kaatua minä hetkenä hyvänsä ja se täytyy saada pidettyä pystyssä, koska kaikki kaatuu, jos jokin asia ei toimi. Tää koko paketti on vaan pakko saada jotenkin nyt kasaan. En tosin tiedä, että miten. Tää on vaan niin iso kierre, liian iso. Ensin sitä luulee päässeensä pahimman yli, mutta sitten kaikki alkaakin uudestaan. Putoat, sinnittelet, voit hyvin ja putoat jälleen.