Kohta sataa

No niin näyttää satavan. Ihan liian paljon ja ihan liian lyhyen ajan sisällä, ajattelen.

Ei varmasti vielä vuosi sitten kukaan, joka minut tuntee, osannut ajatella, että tuo likka on jonain päivänä epäsosiaalisena, ahdistuneena ja väsyneenä kotona. En olisi uskonut itsekään, mutta sontasateen sattuessa, kun liukastelee liian monta kertaa - voi lyödä päänsä pahasti, josta nousee iso patti. Sellainen ettei se ihan pikku puhaltamisella lähde pois.

Tämän viiden kuukauden aikana, olen joutunut pysyttelemään melko pyllylläni maton mentyä altani. Vaikka tämä sade ei todellakaan ole vielä loppunut niin yritän sateen tuomasta liukkaudesta huolimatta, taistella niin itseni kuin läheisteni takia ja saada itseni niin kokonaiseksi kuin mahdollista.

Tuo sade on näyttäytynyt mulle henkilökohtaisesti siten, että se on ollut esimerkiksi syvää uupumusta, epävarmuutta, toivottomuutta ja takapakkeja kerta toisensa jälkeen. Henkinen tienristeykseni, kasvukohtani. Haluan kuitenkin uskoa, että tämä sade auttaa kasvattamaan entistäkin vahvemmat juuret, kurottamaan korkeammalle, avaamaan mieleni suojana olleet terälehdet ja näyttämään kaikki niiden värit.

Useampi kova romahdus. Välillä kaikki tuntuu vain niin mustalta. Välillä en jaksaisi millään enää rämpiä tässä upottavassa suossa. Miksi, miksi alle kaksvitonen tuore vaimo ja pienen lapsen äiti, jolla on aina sata rautaa tulessa, on pitänyt saada tällainen riesa? Miksi nyt on aika tyhjentää pöytä ja ottaa aikalisä? Kauanko tätä kestää? Loppuuko tämä joskus? Miten voimat eivät ole vielä loppuneet? Miten pää ei jo sekoa? No siksi, juuri siksi. Elämä kun ei katso meidän suorituksia, perhetilannetta eikä statusta sairastumisen suhteen. Ja kaikkihan tapahtuu juuri silloin, kun sitä vähiten odotat.

Tiedän, että asiat eivät palaa enää ennalleen. Kukaan, ei kukaan tule sanomaan; että "kaikki oli vain pahaa unta". Sitä puhelinsoittoa ei koskaan tule.

Tiettyyn pisteeseen saakka olen jaksanut pysyä melko tyynenä. Olen jaksanut uskoa, että ehkä tilanne tästä vielä paranee. Välillä on päiviä, jolloin kyynelkanavat ovat saaneet tehopuhdistuksen. Tätäkin tarvitaan. En tunne syyllisyyttä siitä miten voimakkaasti olen tuntenut ja reagoinut. En olisi voinut näissä olosuhteissa tuntea ja reagoida toisin.

Tiedän etten tule antamaan periksi. En koskaan antaisi periksi. Elämässäni vain on nyt raskaampi vaihe, joka vaatii ja tarvitsee voimia.

Tälläisiä mietteitä tänään. Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä. Ehkä tänään oli hankala päivä, jotta muistaisin jälleen kerran, että oma elämäni ei ole aina omissa käsissäni. Tai ehkä siksi, että ymmärrän vielä jonain päivänä myös näiden hankalien päivien tärkeyden.