Olen ollut todella levoton jo pitkään. Tämä levottomuus on rauhattomuutta, epävarmuutta tulevasta. Ajatukseni liittyvät tulevaisuuteeni, elämäntilanteeseeni ja ylipäätänsä elämääni. Tuntuu, kuin katselisin omaa elämääni vierestä, jostain yläpuolelta, mieli ja kroppa on irronnut toisistaan. Välillä tuntuu, etten tunne edes itseäni enää. Tuntuu hankalalta ajatella kovin valoisasti, kun olo on niin tyhjä.
Asiat, joista ennen pidin ja nautin, eivät tuo enää minkäänlaisia nautintoja. Mikään ei tunnu enää miltään, oma ajatusmaailma on negatiivinen ja passiivinen. En tiedä haluanko olla paikallaan vai mennä, juosta vai kävellä, olla valveilla vai nukkua, syödä vai juoda. Sosiaalinen elämäni on kaventunut tosi kovasti, mikä on ollut itselleni kova paikka. Oon aina pitänyt ihmisten seurasta, saanut siitä paljon iloa, lisäksi oon ollut positiivinen ja elämänmyönteinen. Kaikki tämä on hiljalleen valunut norona pois ja mä oon antanut sen valua. Turvattomuus, arjesta selviytyminen ja kaikki tämä on tehnyt musta jollain tasolla sulkeutuneen, keskittymiskyvyttömän, epävarman ja levottoman. Oon eristäytynyt melkeen kaikesta. Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on iskeytynyt niin syvälle.
Lisäksi mulla on viha-rakkaussuhde mun kehoon. Se petti mut lakkaamalla toimimasta ja aina se pääsee yllättämään, mihin kaikkeen se pystyykään. Keho asettaa rajat. On vaikeaa olla 23-vuotias ja sidottuna kotiin. Käsite "normaali elämä" on saanut uuden määritelmän. En enää entiseksi palaudu, yritän sen ymmärtää. Se on surutyötä, unelmista luopumista, uuden rakentamista ja eteenpäin katsomista.
Mietin, kuinka tästä ahdingosta päästäisiin ylös. Juuri nyt se tuntuu mahdottomalta, aivan kuin olisin kiipeämässä korkean ja jyrkän vuoren huipulle. Katselen vuoren juurelta kohti huippua ja matka tuntuu ylivoimaiselta. Pian minun pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen, mutta en pysty siihen. Useat vaihtoehdot ja ajatukset risteilevät päässäni, mutta en osaa laittaa niitä järjestykseen, enkä todellakaan tiedä mikä niistä minun pitäisi valita. Päätökset vaikuttavat niin paljon tulevaisuuteeni, että on epäreilua joutua tekemään ratkaisuja tässä kunnossa, mutta ei auta valittaa, päätöksiä on vain pakko tehdä, koska kukaan muukaan ei voi tehdä niitä täysin puolestani, vaan minun on pakko olla mukana niissä.
Päässäni pyörii kysymyksiä tulevaisuuteeni liittyen. Pelkään ajan loppumista; ehdinkö mennä, tehdä ja nähdä kaiken? Kaikki pienetkin asiat tuntuu ylivoimaisilta ja vaatii kohtuutonta ponnistelua. Elämältä on kadonnut pohja ja olo on turvaton. Kaipaan tunnetta ja varmuutta siitä, että elämä kantaa.
Haluaisin oppia tosissasi edes jotenkin hyväksymään tämän tilanteeni. Sopeutua en aio, mutta edes jollain tasolla hyväksyä, pyrkimättä jatkuvasti pyristelemään siitä irti - väsyttämättä itseäni katkeruudella ja vihalla.
Takana on paljon epävarmuutta. Olen istunut tunteja eri erikoislääkäreiden vastaanotoilla, kulkenut tutkimuksista toiseen. Olen aloittanut ja lopettanut lääkityksiä. Välillä tuntuu, että olen laillistettu narkomaani - kannan syyllisyyden tuomaa taakkaa ja sivuvaikutuksia. Olen ollut ja olen edelleen lääkkeiden vuoksi tajuttoman väsynyt, kiukkuinen ja ahdistunut. Nukkunut aivan liian vähän sekä nähnyt painajaisunia. Olen asioinut perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa. Maannut päivystyksessä. Musta on otettu satoja labroja ja kusinäytteitä. Olen ollut avuton ja toivoton. Olen hirveässä ristitulessa, jossa törmää kipu, karkailu, arki ja eri lääkäreiden keskenään eriävät mielipiteet. Unohtamatta ahdistusta ja toimintakyvyttömyyttä - kaikkea sitä mihin tämä koko paletti ulottuu. Olen väsynyt. Olen tuntenut ajautuvani järjiltäni ja pelännyt sekoavani. Olen tuntenut mitä hirveimpiä tunteita ja ajatellut synkimpiä mahdollisia ajatuksia. Olen syyttänyt lääkäreitä, itseäni ja koko elämääni. Piinannut itseäni taukoamatta kysymyksellä miksi - pääsemättä yhtään eteenpäin. Arki on yhtä selviytymistaistelua.
Edessä on varmasti vielä pitkä matka. Voi olla, että se on loputtomankin pitkä. Se voi olla täynnä esteitä ja ylityksiä. Se voi uuvuttaa jyrkillä nousuillaan. Mietin, miten paljon pahemmaksi asiat voivat vielä mennä. Varmaan aika paljonkin, mutta en halua ajatella sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti