Toipumisen tie

Tämän viikon kalenteri on täyttynyt taas merkinnöistä. Voinee tuumata, että yhtä merkkipaalua tämä elämä. Kaikki pitää aikatauluttaa sairaalan kirjeisiin kirjattujen päivämäärien mukaan. Ja niitähän riittää, jokaiselle viikolle omansa, yksi tai useampi. Sairaala jakelee aikataulut ja tahdin määrää kusirakko.

Tiistaina 17.10, oli aika knf-laboratorioon. Tehtiin sulkijalihaksen toiminnan tutkimus. 

Eilen torstaina 19.10 vuorostaan astelin Oysin operatiiviselle päiväosastolle. Osaston ovi aukesi hitaasti. Tunnelma oli aamupäivällä hiljainen. Vielä ei ollut kirkkaita lamppuja päällä, eikä käytävillä liikkunut juuri kukaan. Huoneiden ovien takaa kuului välillä hoitajien puhetta, mutta muuten ainoa ääni osastolla tuli sairaalan ilmastoinnista.

Taas vedin jalkaani tutut vaaleanpunaiset kalsarit, paidan ja sukat. Lääkelistan päivittäminen, tipan laittaminen ja suoja - antibiootti tippumaan.

Sitten olikin jo vuoroni siirtyä leikkaussaliin. Kävelimme sairaanhoitajan kanssa pitkin sairaalan sokkeloisia käytäviä. Salin ovella oli vastassa useampi sairaanhoitaja. Ei muuta kuin heti petiin ja piuhat kiinni. Anestesialääkäri ja suurinosa leikkaussalihenkilökunnasta olivat tuttuja edellisiltä reissuilta. Jännitys ja pelko hälventyi heti. Hyvinkin nopeasti uni tuli myös.

Ensimmäisen kerran heräsin oman muistikuvani mukaan matkalla heräämöön. Järkyttävä kipu virtsarakossa piti tiukasti otteessaan. Huomasin myös, että minulle oli laitettu kestokatetri. Heräämössä turhautumisen ja toivottomuuden kuuma vesi valui silmistä. Sain paljon eri lääkkeitä niin suuhun kuin suoneen. Lisäksi kipupumpun. Jäin heräämöön seurantaan, kun en ihan ollut osastokunnossa.

Kipupumppu 

Viime yö oli katkonainen. Nukuin tunnin, kaksikin. Heräilin jatkuvasti, loputtoman pitkä yö. Vaikea kipu. Kipuasteikko näytti kymmentä, ahdistus yhdeksää ja kello kolmea. Vuorossa olevien hoitajien askeleet kuuluivat käytävältä. Kulkivat kevyesti ja valmiina auttamaan. Kestokatetrin falskatessa jouduttiin vaihtamaan vaatteita ja lakanoita hyvinkin tiheästi.

Aamulla otettiin ensimmäisenä kestokatetri pois. Sain kipulääkkeitä ja aamupalaa. Hoitaja katetroi pissaa rakosta >500ml. Hieman ennen yhdeksää haettiin mut osastolle kivunhoitoon ja seurantaan. Sain kipulääkkeitä ja tapasin urologin, jonka kanssa keskustelimme siitä, että josko illalla pääsisin kotiin. Myöhemmin päivällä kävi toinen urologi, jonka kanssa keskustelimme eilisestä toimenpiteestä. Osalle potilaista apu tulee heti, kivut jäävät leikkaussaliin tai viimeistään heräämöön. Osalle tulee taas kovemmat kivut ja niitä kipuja pyritään sitten parhaan mukaan ajamaan alas. Toivon todella, että pääsen tästä rakkokivusta pian eroon!

Eilinen päivä oli raskas ja pitkä. Olo on tosi ristiriitainen. Tiedän, että tarvitsen hoitoa ja tällä hetkellä paikkani on täällä. Samaan aikaan mieli on kokoajan raskas ja haikea, kun ajattelen poikaa ja kotia. Talveen on aikaa, jouluun on monta viikkoa, tuntia ja minuuttia. Tämän päivän iltaan on tuhat vuotta.

Päivä vaihtui iltapäivään. Lähdin kävelemään pitkin sairaalan käytäviä. Tunnen sokkeloisen sairaalan paremmin kuin kotikorttelini kulmat. Mietin samalla, että tämän talon "pyjamassa" kulkeminen pitkin sairaalankäytäviä on aivan yhtä luonnollista kuin kotona. 

Välillä on vaikea erottaa onko yö vai päivä. Viikonpäivistä ei pysy kärryillä kyllä yhtään. Onneksi huoneen seinällä on kalenteri. Kellosta lähinnä katsotaan, koska on seuraavan ruokailun tai lääkkeiden aika. Kotiutuessa osastolta pitää aina kysyä, että mikä viikonpäivä on menossa. Miten tai miksi ajantaju katoaa sairaalassa?