Viikon valitusvirsi

Haloo maailmankaikkeus, tässä maailmassa on miltei 7,6 miljardia muutakin ihmistä. Miksi siellä tähtäimessä tuntuu olevan vain minä ja meidän perhe? Minä en jaksa tätä. Kukaan meistä ei jaksa. Päivä jatkuu samassa kaatosateessa. Mikään ei suju, kaikki tuntuu ylivoimaiselta.

Elokuinen urosepsis. Viimeinen niitti. Kaikki helvetin kauhut ryömivät esiin koloistaan. Kipua, surua ja itkua silmänkantamattomiin. Hätää, pettymystä ja tuskaa. Sairaalassa ei ole hätää. Tuttu ja turvallinen paikka. Ammattilaiset täällä osaa hommansa, ja turha paskanjauhanta on jätetty pois. Reitti sairaalaan on tuttu, liiankin tuttu. Tutut hoitajat olivat vastassa osastolla. Olo oli epätodellinen. Aikaisempi huoleton jutustelu on vaihtunut ammattimaiseen rauhallisuuteen, vaikka kaikkien silmistä paistaa huoli. Kun urosepsis jäi taakse, virtsanjohtimen tukkiva kivi alkoi oireilla. Virtsatiekivien oireiden ja hoitojen vaikutukset ovat "yksilölliset" - kuten ammattilaiset sanovat. Jokaisen kivipotilaan kirosana. Se tarkoittaa, että mitä vain ja milloin vain voi tapahtua.

Masennus ja minä. Nämä sanat eivät kerta kaikkiaan sopineet samaan lauseeseen. Eikä sovi mielestäni vieläkään. Olin pitänyt itseäni vahvana ja liitin mielen sairaudet hulluuteen. Monta kertaa minulle yritettiin asiaa järkeistää niin, että masennus on psyykeen suojakuori asioille, joita se ei kestä. Viime syksynä jätin paperinivaskan täyttämättä, koska mielestäni asia ei koskettanut minua millään tavalla. Ajattelin viime syksynä, että minulla on kaksi vaihtoehtoa; joko katkeroitua tai jatkaa elämää. Marraskuussa hain kouluun, jotta saisin päiviini edes jotain sisältöä. Yritin siis paeta sairastumista normaaliin elämään. Kuinkas kävikään. Väsyin, kun yritin niin kovasti parantua. Uskoin liikaa itseeni ja siihen, että jaksan samalla vauhdilla kuin ennen sairastumistani.

Moni on sanonut, ettei kestäisi tällaista elämää. Kuvittelun voitte lopettaa. Kun esimerkiksi tällaisia asioita tapahtuu, sinulla ei ole valinnanvaraa. On mentävä eteenpäin. Et vaan yksinkertaisesti voi jäädä makaamaan. Tässä on yksi syy sille, miksi luen monesti jälkikäteen blogitekstejäni. Kun esimerkiksi asia x tapahtuu, ei sitä ole siinä hetkessä mahdollista käsitellä, se täytyy hoitaa jälkikäteen. Tekstien avulla menen takaisin siihen hetkeen ja tunnetilaan. Kyllä, haluan takaisin siihen hetkeen. En toistaakseni sitä, vaan käsitelläkseni tapahtuneita asioita.

Koska jaksaminen palautuu normaalille tasolle? Mikä on normaali taso? Aikaa ennen rikkinäistä rakkoa? Luuletteko, että sinne ylipäätään voi vielä joskus päästä? Olen kysellyt tätä jo kuukausia. Koska sinne pääsee, koska itsensä voi kokea yhtä jaksavaksi ja energiseksi kuin aiemmin. Olen saanut monenlaisia vastauksia. Yksi sanoo, että puolessa vuodessa. Toinen sanoo, että kolmessa vuodessa siitä kun tilanne on rauhoittunut. Kolmas sanoo, että ei muuten koskaan. Välillä, tai nykyään aika useastikin tuntuu sille, kuin olisin ruuhkan keskellä, enkä pysyisi itse mukana. Toki välillä voi ja saa ollakin heikko ja se on ihan ymmärrettävää, ei kukaan jaksa aina olla vahvana. Pääasia kai on, että kaatuessa nousee ja yrittää uudestaan.

Sairaalaa en jaksaisi enää yhtään. En hoitajia, en lääkäreitä, en kysymyksiä. En varsinkaan niitä miten olet jaksanut-selvinnyt-kestänyt-kysymyksiä. Miten minä olen selvinnyt? En ole selvinnyt. Se tulee ja menee kuin vuorovesi. Olen kyllästynyt miettimään, että kuinka tästäkin selviää, miten tämänkin asian ottaa ja miten tämänkin käsittelee. Hallinta kateissa ja luottamus hyvään tulevaisuuteen on mennyt. Kaikki tuntuu kohtuuttomalta. Sanotaan, että kenellekään ei anneta enempää taakkaa kuin jaksaa kantaa. Jos nyt heittäytyisin tuohon sairaalan käytävälle huutamaan, etten halua tätä enkä jaksa tätä enää  niin silloinko lakkaisi paska satamasta? Onko tämän kaiken pakko tapahtua? Voiko tämän vain peruuttaa? Jos kukaan koskaan haluaisi luottaa Jumalaan, se pitäisi tehdä nyt. Älä anna nyt vaikeita arvoituksia. Anna vain yksinkertainen tie. Kukaan ei voi kärsimisellään ansaita mitään. Nyt eikä koskaan. Kukaan, ei kukaan tule sanomaan, että sieditpä hienosti sietämätöntä. Kivasti kärsitty.

Asioilla on syvempi vaikutus, kun sillä on kasvot ja kasvoilla on nimi. Näistä asioista pitää puhua, koska ilman sitä muutosta ei tule. Jokaisesta päivästä kuulemma oppii jotain, no mutta kiitos näistä paska päivistä tai pikemminkin kuukausista, jotka varmasti opetti jotain.