Salikeikka

Olen jo oppinut, että kutsu leikkaussaliin tulee silloin, kun sitä vähiten osaat odottaa. Tänään puhelu tuli kahdentoista aikaan, yhden aikaan saa viedä saliin seitsemäntoista.

Keskusleikkausosastolla on 18 leikkaussalia ja ne tuntuu olevan tehokkaassa käytössä. Toiminta on ympärivuorokautista kaikkina viikonpäivinä.

Toiminta on tehokasta. Sain osastolla heti tiedon siitä, koska on vuoroni mennä leikkaussaliin, ja avopaidan - joka vaihdettiin ylleni heti. Osastolla sairaanhoitaja haastatteli esitiedot ja toimenpiteen tekevä urologi kävi tervehtimässä ja kertomassa toimenpiteen kulun. Ihan hirveästi en urologin sanoista muista, mutta jonkinlaista rauhaa ja selkeyttä se toi tähän tilanteeseen.

Leikkaussalissa ohjattiin suoraan leikkauspöydälle. Sairaanhoitajat ja anestesialääkäri esittelivät itsensä kukin vuorollaan. Mittareita ja antureita laitettiin niille kuuluville paikoilleen. Kanyylin kautta sain pahoinvointia estävää lääkettä, sekä uniaineet, jotka vei vähitellen syvään uneen. Urologi soitettiin paikalle vasta, kun kaikki oli jo valmista, ja Hanna jo syvässä unessa.

Heräämön hoitaja kyselee vointiani. Oksettaa ja kipu tekee tehtävänsä, parahdan voipuneena kyyneliin. Kyyneleet valuvat vuolaana virtana pitkin kasvojani. Nukutuksesta herätessäni saan itkeä ilman, että kukaan muu kuin tuntematon sairaanhoitaja näkee sitä. Kukaan ei sano sanaakaan, ovat kai tottuneet, että tässä talossa itketään ja paljon.

Toimenpiteen jälkeen alkaa toipuminen. Kiven murut lähtevät analysoitavaksi. Toivottavasti kyseessä olisivat infektiokivet, pääsisin vihdoin näistä tulehduksista eroon, sillä enää ei ole kiviä tarjoamassa bakteereille kotia. Stentti lähtee valmistajalle arvioitavaksi, että onko kyseessä maanantaikappale vai onko virtsanjohtimen tukkiva kivi ollut niin terävä, että se olisi katkonut stentin. Vai miten stentti on mennyt poikki kahdesta kohdasta, sen ei nimittäin kuulu mennä poikki. Siinäpä vasta kysymys. Toivottavasti saadaan myös vastaus tähän kaikkien mieltä askarruttavaan kysymykseen.