2018!

Vuosi 2017 oli oikea haasteiden ja vastoinkäymisten vuosi, mutta hengissä ollaan edelleen. Vuosi 2017 on ollut ihmeellinen ja ainakin meidän elämää mullistava vuosi. Se on ollut täynnä yllätyksiä, toivon ja epätoivon hetkiä, uuden oppimista, rakkautta ja ihania hetkiä ihanien ihmisten seurassa.

Joulu on ohi, pakko se on myöntää. Ajatukset kääntyvät väkisinkin jo tammikuuhun ja ensi vuoteen. Mitähän se tuo tullessaan? Kalenteri on ainakin tammikuun osalta täynnä. Tänään on vuoden 2017 viimeinen päivä. On pelottavaa, että aika kuluu niin nopeasti vaikkei mitään tekisikään. Näin vuoden viimeisenä päivänä tulee mietittyä mennyttä ja tulevaa. Elämässä on kaikenlaista ja tulee olemaan. Kevättä ja valoa kohti mennään!

Uusi vuosi, uusi minä. Näinhän se loru menee, eikö? Itse en ole ikinä tehnyt yhtään uuden vuoden lupausta, enkä tee jatkossakaan. Siihen on yksinkertainen selitys - koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan! Tämän olen nyt viimeistään oppinut. Parempi mennä siis päivä kerrallaan ja katsoa mitä tuleva vuosi meille antaa. Uudessa vuodessa on jotain mystistä. Koko maailma pysähtyy juhlimaan "uutta alkua". Vanha vuosi jätetään taakse ja uudelle vuodelle tehdään lupauksia. Nykyään lupaukset taitaa olla pikemminkin to do - lista tammikuun parille ensimmäiselle viikolle.

Pentti Sydänmaanlakka listaa Älykäs itsensäjohtaminen - kirjassaan seitsemän itsenäjohtamisen perusperiaatetta. Näistä ensimmäinen on merkitys (pysähtyminen) - elämässä, syvemmän merkityksen etsiminen. Tällä ei tarkoiteta sitä, että nyt pitäisi sännätä Balille etsimään elämän tarkoitusta. Pikemminkin voisi pysähtyä säännöllisin väliajoin kysymään itseltään, että mitä elämällään tekee ja mihin on menossa. Jottei pysähtymiset pääsisi unohtumaan - uusi vuosi voisi olla jokaiselle pysähtymisen paikka. Mihin elämäni on menossa? Veikö viime vuosi minua kohti unelmiani? Olenko onnellisempi kuin vuosi sitten? Miksi? Miksi en? Minkä tulisi muuttua, jotta vuoden päästä olisin onnellisempi? Onko elämässäni kaikki nyt niin kuin toivoisin? Jos ei niin miksi ei?

Jos nyt kuitenkin lupaan tai yritän luvata jotain ensi vuodelle niin; lupaan yrittää opetella keskittymään parantumiseen, palautumiseen, omaan hyvinvointiin, niihin asioihin, jotka antavat energiaa ja välttää kaikkea, mikä voisi kuluttaa entisestään.

Oon niin valmis sanomaan hyvästit vuodelle 2017. Tulen muistamaan tuon vuoden opettavaisena kaikin puolin ja se on kasvattanut henkisesti paljonkin. Kaikki järjestyy aina, tavalla tai toisella. Näin haluan ainakin uskoa.

"Uuden vuoden taian tein,
 sen sylissäni ulos vein.
 Tuulen mukana sinulle heitin,
 pehmeillä toiveilla hellästi peitin.
 Ettei särkyisi taika,
vaan tulisi onnen aika".

Uusi vuosi, ihan käyttämätön ja tuore. Mielenkiinnolla odotan, millainen vuodesta 2018 mahtaa tulla!

Toiveikasta ja onnekasta uutta vuotta 2018!

Kiire

Nyky elämä on hektistä. Kaikilla on kiire niin älyttömän kova kiire. Kiire johonkin tekemään jotain ja olemaan hyödyksi. Koko ajan täytyy tehdä jotain tai vähintäänkin näyttää siltä, että teet jotain. Ihmisten asenteissa ja askelissa on tekemisen meininki.

Lääkärin työ on tutkitusti kiireammatti. Mielestäni terveydenhuollon ammattilaiset eivät voi, eivätkä saa vedota kiireeseen. Vaikka tiedämme, että he työskentelevät kiire kantapäillään. Kaikkea pitäisi ehtiä, mutta mitään ei ehdi kunnolla. Mutta kiire ei saa olla syy. Millekään. Missään - ei etenkään terveydenhuollossa. Koska potilas on lääkärin työn kohde, mielenkiintoinen ihminen kaikkine puolineen tai kiinnostava case, silmä, käsi, korva, sekakäyttäjä  - erikoisalasta riippuen. Mutta ennen kaikkea hän on potilas, ongelmineen ja niihin hän on tullut hakemaan apua ja silloin ei vaan saa olla kiire. Psyykkinen- fyysinen- ja sosiaalinen kokonaisuus, josta ei voi irrottaa pelkkää ruumiinosaa, vaikka se joskus selkiyttäisikin lääkäreiden työtä. Kiire ei saisi olla syynä töksäyttelylle, tiuskimiselle tai epäkohteliaalle käytökselle. Kiire ei saisi olla syy hoitovirheille, viivästyneelle hoidolle tai ihmisarvoisen kohtelun puutteelle. Syy ei saisi olla myöskään ajattelemattomuus, ei välinpitämättömyys eikä tietämättömyys. 

Mediassa on ollut jonkin verran puhetta lääkärin ja potilaan kohtaamisesta.
Paras mahdollinen potilaan kohtaaminen edellyttää aitoa välittämistä ja läsnäoloa, joka lähtee jokaisesta itsestään. Ammattilaisten keskeisessä vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä näkyy se, miten he arvostavat toistensa tekemistä ja ammattitaitoa. Tärkein kohta välittämisen ketjua tapahtuu siinä vaiheessa, kun terveydenhuollon ammattilainen kohtaa potilaan. Tässä kohdassa ei vaan ole vara epäonnistua, ei nyt eikä tulevaisuudessa.

Suomen Lääkäriliitto on määrittänyt lääkärin ja Lääkäriliiton perusarvoiksi: elämän kunnioittaminen, ihmisyys, eettisyys, korkea ammattitaito ja kollegiaalisuus.

Kollegiaalisuus = virkaveljellisyys, toverillisuus, keskinäinen ammatillinen yhteistyö. Kollegiaalisuus on perinteisesti yhdistetty erityisesti lääkäreihin ja sillä on tarkoitettu nimenomaan lääkärikunnan keskinäistä toverillisuutta ja ammatillista yhteistyötä. 

Ote lääkärinvalasta; "päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen". Enemmän ensimmäisiä hommia, jotta vältetään jälkimmäisiä. Enkä todellakaan väitä, että sairaiden hoitaminen olisi helppoa. Moni lääkäri kokee, että allekirjoitettuaan lääkärinvalan on lopullisesti antautunut ja sitoutunut lääkärin ammattiin. Lääkärinvalan merkitys tulee kasvamaan. Inhimillisten ja eettisten arvojen merkitys tulee korostumaan teknologian viedessä lääkäriä yhä kauemmaksi potilaasta. Korkea ammattitaito on edelleen kuitenkin kaiken ydin.

Osastojaksoilla on ollut aikaa seurata lääkärien työtä. Päätöksiä on tehtävä paineen alaisena, päivät on pitkiä ja vastuu painaa. Olen nähnyt myös sen turhan kiireen, joka syntyy siitä ettei lääkäri ole itsensä kanssa sinut - silloin potilas helposti unohtuu.

Tähän loppuun täytyy vielä todeta, että lääkärin ammatti on yksi hienoimmista ja haastavimmista ammateista, vaikka siihen kuuluu ajoittaista voimattomuutta vaikeiden kysymysten äärellä ja todella suurien työpaineiden alla. Tiedollinen ja taidollinen osaaminen ei kuitenkaan yksistään riitä. Lääkärin pitää myös osata myötäelää vaikeissa tilanteissa, kuunnella ja puhua.

Oman elämänsä lääketieteen lisensiaatit

Ihana nykyajan avustajamme tohtori Google. Internet tuo potilaille yhä enemmän mahdollisuuksia osallistua terveyttä ja sairautta koskevaan päätöksentekoon. Potilaat hakevat tietoa omista sairauksistaan, niiden hoidoista ja keskustelevat niistä muun muassa eri keskustelupalstoilla. Tämä on tiettyyn pisteeseen asti ihan hyväksyttävää.

Ongelmia tulee yleensä siinä vaiheessa, kun potilas uskoo mieluummin lehtijuttuja, keskustelufoorumeita tai naapurin tutuntutuntutun tarinoita kuin lääkärin esittämiä tutkimustuloksia. Useimmiten käy myös niin, että nämä Google-diagnoosit ja keskustelupalstojen "asiantuntemus" saattaa viedä väärille urille, aiheuttaa turhaa huolestumista ja useimmiten ne myös menevät pieleen.

Moni lääkäri kokee hankalana potilaiden itsensä tekemät diagnoosit. Nykyään niitä on helppo tehdä internetin avulla, mutta potilaan sokea usko niihin vaikeuttaa todellista kohtaamista lääkärin kanssa. Netissä on niin valtavasti tietoa, että sen seasta on hyvin vaikea löytää laadukasta ja relevanttia terveystietoa. Google-diagnoosin tehneet potilaat ovat kiinnostuneita terveydestään ja haluavat toimia yhteistyössä lääkärin kanssa. Sairauden hoidon onnistumisen kannalta mielenkiinto omaa terveyttä kohtaan on ensiarvoisen tärkeää. Avoin keskustelu oireista ja sairaudesta lääkärin kanssa lisää yhteisymmärrystä ja sitoutumista hoitoon. Hyvän yhteistyön edellytyksenä on ettei lääkäri loukkaannu potilaan omista ehdotuksista. Potilaan kokoama tieto on kuitenkin usein sirpaleista ja hän tarvitsee lääkäriä sen tulkiksi. Hakukone löytää sekä sitä huuhaata, että faktaa lähes kaikista sairauksista. Kannattaa myös pitää mielessä, että liialliset omat diagnoosit saattavat joskus jopa vaikeuttaa oikean diagnoosin tekemistä ja hoidon saamista.

Joka kolmas ihminen käväisee ennen lääkäriin menoa tohtori Googlen juttusilla. Ja joka kahdeskymmenes Google-haku liittyy terveyteen. Tällä tiedonlouhinnalla voi olla monenlaisia seurauksia. Toisinaan ihmiset hämmentyvät ristiriitaisesta tiedosta tai tekevät vääriä oletuksia. Ne saattavat ärsyttää lääkäriä. Varsinkin, jos potilas vaatii turhia tutkimuksia ja hoitoja niiden perusteella. Mutta, koska tohtori Google käski vaatimaan niin asiahan on juuri näin. Lääkärin voi olla vaikea kääntää potilaan ajatusta väärästä, mutta potilaan mielestä oikeasta diagnoosista. Aina ei toki voi välttyä siltä, että vastaanotolta kävelee ulos pettynyt ihminen, mutta lääkärin tulisi huolehtia siitä ettei hän lähde ilman perusteluja.

Potilas ei voi päättää siitä, mitä hoitoa saa, mutta sen hän kuitenkin ratkaisee, mitä vastaanottaa. Lääkärin tehtävä on varmistaa, että potilas tietää kaiken mikä voi vaikuttaa päätökseen. Jokaisen googlettajan tulisi muistaa ettei internet osaa tutkia potilasta eikä tulkita hänen elämänsä kokonaisuutta. Verkosta kaivetut tiedot auttavat ehkä potilasta esittämään oikeita kysymyksiä ja rohkaistumaan puhumaan ehkä intiimeistäkin asioista, joihin voi perehtyä ennalta. Googlettelussa on hyviä ja huonoja puolia. Asianmukaisilla sivuilla on paljon hyvää tietoa. Toisaalta on myös heitä, jotka hakevat netistä terveystietoa kääntääkseen oireensa myönteisiksi. Jos ei tahtoisi millään lähteä lääkäriin - etsii tietoa, joka pönkittää ajatusta siitä ettei mikään ole hätänä. Toisinaan, harvemmin kyllä, potilas voi kieltää sairauden mahdollisuuden ja etsiä verkosta sellaisen selityksen ettei kyse ole mistään vakavasta. Hän ei lähde lääkäriin, vaikka oireet sitä edellyttäisivät ja diagnoosi ja hoito viivästyvät. On hyvä asia, että potilas on kiinnostunut terveydestään, mutta muistetaanhan kuitenkin, että lääkäri tuntee luotettavat asiantuntijat, tutkittujen tietojen lähteet ja terveydenhuollon toiminnan. Yleensä diagnosoimisessa auttaa, jos koulutusta on vähän enemmän kuin pelkän Googlen verran. Siispä jätetäänhän tästä edes varsinaisten diagnoosien tekemiset lääkärin vastuulle.

Mutta, jos haluat välttämättä tuputtaa tohtori Googlen diagnoosia lääkärille - tee se esimerkiksi näin: kun lääkäri kysyy vaivasta, tässä yhteydessä voit kertoa, että törmäsit netissä tällaiseen ja se huolettaa, onkohan mahdollista. Sitten voitte yhdessä lääkärin kanssa keskustellen lähteä miettimään, mitkä seikat puoltavat sitä ja mitkä eivät. Lisättäköön vielä tähän loppuun, että joskus käy niinkin, että Google-diagnoosit osuvat oikeaan. Selkeissä sairauksissa maallikko pääsee oikeaan diagnoosiin. Ja toisinaan näin voi käydä myös pientä salapoliisintyötä vaativissa diagnooseissa. Muistetaanhan, että lääkärillä on kuitenkin koulutuksensa vuoksi enemmän tietoa ja kokemusta sairauksista ja niiden hoidosta, joten vaikka potilas olisikin osunut oikeaan niin ei välttämättä käy joka kerta.

Painekattilassa

Kesä ja syksy meni ohi sellaisella huminalla, että välillä mietin jäikö joku kuukausi välistä. Joulukuu on kuukausista julmin, se vie henkiset ja fyysiset voimat. Tähän aikaan vuodesta akut on aivan tyhjät. Syksyn kuukausia en jää kaipaamaan ollenkaan. Sairastumisen tuoma epävarmuus ja alakuloisuus on vaikuttanut koko perheen arkeen. Väsyn tämän sairastamisen ja muun elämän yhteensovittamiseen.

Järjetön väsymys painaa päälle ja stressitaso hipoo pilviä. En ole kesäkuu - joulukuu välillä tehnyt muuta kuin painanut tukka putkella menemään. Juossut tutkimuksissa, veri-, ja virtsakokeissa, istunut eri lääkäreiden vastaanotoilla ja yrittänyt muistaa kaiken mitä piti tehdä.

Terveys on kyllä sellainen asia, jota ei oikeastaan osaa arvostaa ennen kuin sen menettää. Sanotaan, että pitäisi oppia arvostamaan sitä mitä on, ennen kuin aika laittaa sut arvostamaan sitä mitä sulla oli. Täysin totta. Raskasta aikaa itse sairastajalle, mutta samalla myös ympärillä oleville ihmisille. Kuvioon, kun lisätään vielä lapsi, jonka arki pitäisi pystyä pitämään mahdollisimman normaalina ja vakaana niin kyllä siinä voimia kysytään.

Pissahädäntunne ja spontaani pissaaminen ovat molemmat tärkeitä arkipäiväisiä itsestään selviä asioita, joiden puuttuminen laittaa koko elämän ylösalaisin. Tai ihan varmasti riittää, että edes toinen näistä puuttuu.

Kaikki romahti niin nopeasti. En ole vieläkään tarpeeksi ehjä kestääkseni normaalia arkea ja kaikkea sen tuomaa stressiä ja velvollisuuksia. Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada arki rullaamaan paremmin. Mieli on myllerryksestä sekaisin, ajatukseni hyppivät ja ajantajukin tuntuu katoavan. Pieni itsensä kerääminen siis paikallaan? Tämä syksy alkaa näkyä jo näin loppuvuodesta myös fyysisessä voinnissa ja hälytyskellot huutaa. Tai on itseasiassa huutanut useammankin kerran. Väittäisin, että vaatii tosi rakkautta pitää huolta sairaasta kumppanista sillon, kun tämä on itse voimaton tekemään mitään. Tämä aiheuttaa itselleni ajottain syyllisyyden tuntoa siitä, että olen vain raskas taakka ja yhdenlainen menoerä. Näin ei kuitenkaan ole, tiedän sen. Tämä vaihe ei ole pysyvää. Vielä jonain päivänä olen tarpeeksi vahva pitämään huolta koko perheestä. 

Aina ei tarvitse todellakaan olla okei ja yrittää jaksaa, jos ei oikeasti jaksa. Joskus on vain pakko myöntää ettei voi hyvin. Ja on annettava ihmisten auttaa ja kannatella, jos ei itse meinaa pysyä pystyssä. Mutta ihanaa, kun tulee joulu ja joulunpyhät. Saadaan viettää yhteistä aikaa perheen ja sukulaisten kesken!

Oikein hauskaa, lämmintä ja rakkaudentäyteistä joulua kaikille! ❤

Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa

Lääkitys kohdalleen... tai sitten ei.

Lääkkeet - uhka vai mahdollisuus? Vai uhka ja mahdollisuus? Parhaimmillaan lääke tai lääkkeet voivat muutamassa viikossa muuttaa elämän suuntaa ja tuntemuksia niin ettei tarvitse murehtia aikoihin. Ne voi myös vaikuttaa niin, että elämä löytää vihdoin oikean suunnan ja kaikki muuttuu paremmaksi. 

Harvemmalla tosin käy niin. On ihmisiä, jotka käyvät läpi järkyttävän lääkearsenaalin ja etenee elämässään kuin koekaniinit konsanaan. On raskasta ja turhauttavaa aloittaa ja lopettaa lääkityksiä kerta toisensa jälkeen. Sitten on olemassa vielä se lauma, joka on käynyt läpi jo kaiken. On käyty läpi markkinoilla olevat lääkkeet ja on puhuttu niin perkeleesti ammattilaisen jos toisenkin kanssa, mutta mikään ei tunnu auttavan.

Mielialalääkkeistä en ole huomannut esimerkiksi mitään vaikutuksia. En sivuvaikutuksia enkä olotilan paranemista. Näiden lääkkeiden käytön pitäisi tehdä mielialasta tasaista. Kyllä mulla edelleen kuohahtaa entiseen tapaan ja huolet vaikuttaa mielialaan toistuvasti.

Lisäksi mulla on menny Betmiga, Detrusitol, Tamsumin, Tolterodin, Gabrion - ei minkäänlaista vastetta rakon toiminnalle. Tai näitä on lähinnä määrätty rakkoa rauhoittamaan ja karkailuun - tosin Tamsumin lisää karkailua ja Gabrionilla on rakkoa lamaava vaikutus.. eli eli.. yhtä oravanpyörää.

Kohta kuusi kuukautta on tullut vedettyä aika koviakin aineita. Nyt ne kaikki on tauolla, toistaiseksi ja olen tyytyväinen tähän lääkkeettömään vaiheeseen. Ihanaa, kun ei tarvitse joka maanantai aamu pyöritellä droppipurkkeja ja dosettikin lojuu käyttämättömänä. Päädyttiin siis hoitavien lääkäreiden kanssa laittamaan tauolle kaikki muut, paitsi Lyrica. Senkin annostusta laskettiin, jotta nähtäisiin kaiken varalta miten käy näön kanssa. Venlafaxinia on pudotettu tämä viikko, ensi viikolla sekin loppuu kokonaan. Odotan sitä, että nämä lääkkeiden lopettamisesta johtuvat oireet helpottaa (väsymys, ruokahaluttomuus jne..), ja sitä mikä olo on sitten, kun ylimääräiset kemikaalit on saatu elimistöstä pois. Sen tiedän, että kun tämä lääkehelvetti on tältä erää ohi - en hetkeen vedä mitään droppeja.

Seuraavana varmaan lähtee näkö

Luulin jo, että tämän talon tän vuoden vastoinkäymiset ois ollu jo tässä. No, eipä ollut. Eipä tietenkään.

Sen verran pohjustan, että 28.11 huomasin illalla puhelinta selatessani, että en nää kovin hyvin lähelle, teksti oli sumeaa, kädet suorina piti selata puhelinta.

Tiistaina 5.12 oltiin kahdeksan aikaan illalla autolla menossa kotiin, kun mulle iski järkyttävä oikeanpuoleinen pääkipu. Kotona vedin panacodia, josko hedari lähtis sillä. EI. Menin sänkyyn makaamaan, josko pääkipu lähtis nukkumalla. EI. Makuuasennossa kipu kuitenkin vain paheni, ja sitten olikin aika lähteä laatoittamaan vessaan, kello oli tässä vaiheessa vähän vaille yksitoista. Kipu koveni ja mietin, että millehän sitä alkais. Soitin päivystykseen, josta käskivät tilaamaan ambulanssin. Tein työtä käskettyä, ja noin 40min kuluessa häkeen soitosta, oli ambulanssi jo pihassa, täällä perähikiällä kun asutaan.

Ensihoitajat mittasivat verenpaineen, verensokerin ja lämmön, kysy pitkän listan kysymyksiä ja konsultoi lääkäriä, joka kehoitti kuljetuksen tapahtumaan ambulanssilla, nykyään kun on kuulemma niin tarkkaa, että millä hoitoon kuljetus tapahtuu.

Päivystykseen saavuttiin vähän ennen kahta. Menin ensin perusterveydenhuollon seurantaan, jossa sain välittömästi kipulääkkeitä, ketesse 50mg ja parasetamol 1g. Pahoinvointiin sain primperania. Näillä ei mitään vastetta kipuun kuitenkaan. Lääkärikin oli paikalla jo valmiiksi.

Aamulla mut siirrettiin erikoissairaanhoidon puolelle, neurologian päivystykseen. Otettiin pään ja pään verisuonten MRI, jolla suljettiin pois muun muassa sinustromboosi. Lisäksi sain lisää kipulääkkeitä.

Kävin myös päivystävällä silmälääkärillä, joka kiinnitti huomiota siihen, että oikea mustuainen on vasempaa isompi. Hän pyysi tulemaan torstaina 7.12 silmätautien poliklinikalle, jossa tehtäisiin kokaiinitippatesti, näkökenttä-, ja värinäkötestit.

Menin takaisin päivystävälle neurologille. Kovaan pääkipuun ei löytynyt syytä ja pääsin kotiin kera kipulääkkeiden viiden aikaan iltapäivällä. 

7.12 klo 8 ilmoittauduin silmätautien poliklinikalle ja istuin odottamaan vuoroani. Menin ensin sairaanhoitajalle, joka testasi näköä. Tämän jälkeen menin toiselle sairaanhoitajalle, joka teki näkökenttä-, ja värinäkötestejä. Tähän väliin täytyy tuumata, että ne kaikki värit näytti ihan samalle. Sitten lääkärille, jonka työparina oli lääketieteen opiskelija. Lääkäri tutki silmät ja totesi, että mulla on piilokarsastusta, tämän jälkeen mentiin toiseen tutkimushuoneeseen, jossa mitattiin mustuaisten koko ennen tippoja. Sitten sairaanhoitajalle, joka laittoi kokaiinitippoja silmiin kolmesti, aina minuutin välein kumpaankin silmään tipat, näiden annettiin vaikuttaa puolituntia. Taas mentiin tutkimushuoneeseen mittaamaan mustuaiset, sitten lääkärin huoneeseen, jossa tutkittiin vielä vähän lisää silmiä. Tässä vaiheessa huoneeseen pölähti muutama lääketieteen opiskelija lisää seuraamaan tilannetta. Sitten paikalle soitettiin toinen erikoislääkäri, joka myös tutki silmät. Mietittiin, että voisiko lähinäön sumeneminen johtua käytössä olevista lääkkeistä, mutta kun syyskuun jälkeen ei ole lääkkeisiin tehty muutoksia, niin en ihan jaksa uskoa, että nyt joulukuussa tulisi haittavaikutukset. Nämä aikoi konsultoida vielä kolmatta erikoislääkäriä, sitä kun ei saatu heti linjoille. Lopuksi sain kehoituksen olla yhteydessä hoitaviin lääkäreihin lääkityksestä, sitten mut passitettiin silmänpohjakuviin ja lähetettiin kotiin odottamaan tietoa jatkoista. Aikamoista.

Silmätautien poliklinikalta kävelin suoraan kivunhoitoyksikköön, sieltä kun mun käytössä olevat kipulääkkeet on määrätty. Sieltä sain ohjeeksi soittaa sairaanhoitajan soittotunnilla, joka alkaisi 10min kuluttua. Tein työtä käskettyä, ja puhelimessa ollut sairaanhoitaja aikoi kysyä asiaa lääkäreiltä ja palata asiaan iltapäivällä.

"Potilaan tilanteesta keskusteltu kivunhoitoyksikön työryhmässä. Lääkärin arvion mukaan muutoksia kipulääkkeisiin ei ole tehty 9/2017 jälkeen ja oireilu ei todennäköisesti johdu käytössä olevista kipulääkkeistä".

Urologian poliklinikalta koitin tavoittaa kipulääkärin pyynnöstä uroterapeuttia, jotta hän voisi kysyä urologien mielipidettä siitä, että voiko käytössäni oleva Tolterodin aiheuttaa lähinäön ongelmia. Jään odottelemaan, josko sieltä suunnalta saisin jonkun kiinni.

Varasin nyt ensi viikolle itselleni ajan kaiken varalta optikolle, onpahan sitten sieltäkin suunnalta jonkinlainen mielipide. 

Kun huoli, pelko ja epävarmuus astui elämään

Kesäkuun alussa olin vielä levollinen, rento ja onnellinen. Sitten minusta tuli stressaava, jäykkä ja onneton. Kaikki alkoi kuin yhdessä yössä! Tai jos tarkkoja ollaan niin kaikki alkoi yhdessä illassa ja muutamassa tunnissa. Muutama hassu tunti ja kaikki oli aivan perseellään.

Vielä vuosi sitten tein pitkää päivää eikä mieleeni olisi silloin ikinä tullut, että terveyteni tulee romahtamaan täysin ja en tule enää kohta pystymään moneen asiaan mihin ennen pystyin. Olo on niin turta. Tässäkö tämä nyt oli - tällaistako elämää tulen ihan oikeasti elämään seuraavat vuodet tai vuosikymmenet?

Mulla on ikävä, kova ikävä mun oikeaa, entistä elämää. Ikävä sitä perusarkea, jossa risteiltiin vapaa-ajan, perheen ja ystävien välillä. Sitä elämää, jossa olin inspiroitunut, energinen ja oma itseni. Tuota elämää on liian iso ikävä. Näitä asioita olen kaivannut tänä syksynä enemmän kuin mitään.

Olen kamppaillut selittämättömän alakuloisuuden kanssa. Meinaan romahtaa vähän väliä. Itkettää aamulla ja illalla, itkettää hyvässä ja pahassa. Itketti heinäkuussa, itkettää joulukuussa. Välillä tekisi mieli huutaa, tai ei, ei tee, tai en tiedä. En ole huutanut, ainakaan vielä. Huutamisen sijaan, olen maannut lattialla, koska se tuntuu sopivan kovalta ja kylmältä sisäisen olotilan kanssa. Huutaminen on lähellä niinä hetkinä kun viha, katkeruus ja ikävä kohtaavat toisensa. Jos en fyysisesti makaa lattialla, niin henkisesti olen siellä. Koko maailma päälleni romahtaneena.

"Kyllä se elämä joskus vielä helpottaa."

"Usko pois, ennemmin tai myöhemmin kaikki muuttuu helpommaksi, 
 ja kaikki tämä on vain kaukainen muisto."

"Sun asiat voisi olla vielä huonommin."

"Koittasit vaan hyväksyä ja sopeutua."

Kliseitä, joita olen kuunnellut näiden kuukausien ajan. Nämä saavat raivokäyrät nousemaan, mutta ehkä näissä piilee myös totuus, kun tätä alkaa ihan pohtimalla pohtia. Voihan se olla, että niin se vaan menee, että kun aikansa suree menetyksiä ja luopumisia ja raivoaa epäoikeudenmukaisuutta niin sekin aika tulee kun niihin on pakko jollain tavalla vain sopeutua. Myönnän, sairastumisen jälkeen tähän asti suurin osa ajasta on mennyt katkeraan murehtimiseen elämän epäoikeudenmukaisuudesta.

Vastoinkäymisiä tulee kokoajan, niitä ei voi pelätä. Oli vastoinkäyminen iso tai pieni, yllättävä tai arvattava, itsestä tai muista johtuva. Jos ihminen pelkää niitä, hän ei pääse eteenpäin koskaan. Tulisi ajatella, että vastoinkäymiset kasvattavat. Jos sinua ei ole koskaan jätetty, tai et ole muuten ajanut miinaan, ihminen ei välttämättä ole vielä silloin mitoittanut itselleen sopivia riskejä, koska kyky nähdä, mitä kestää, kasvaa myös epäonnistumisien ja kriisien myötä.

Jotenkin käsittämätöntä ajatella, että se olin minä, joka ajatteli ettei jaksa enää ja ainoa ajatus, joka päässä pyöri, oli "miten selviän tästä päivästä?". Kenellekään, ei kenellekään voisi toivoa ikinä samaa. Kun luottamus tulevaisuuteen on ihan hajalla. Kun et yksinkertaisesti jaksa luottaa mihinkään. Tuntuu ihan kamalalta, että yhtäkkiä elämässä voi olla asiat niin huonosti. Pitkiä päiviä, raadollisia öitä ja kaiken kaatuessa ei vaan osaa eikä jaksa uskoa elämän vielä helpottavan tai uskoa niihin kaukaisiin muistoihin. Sisällä myllyää valtava tunnemyrsky ja vaikka sitä kuinka käsittelee niin sisälle jää vellomaan paha olo.