Vielä vuosi sitten tein pitkää päivää eikä mieleeni olisi silloin ikinä tullut, että terveyteni tulee romahtamaan täysin ja en tule enää kohta pystymään moneen asiaan mihin ennen pystyin. Olo on niin turta. Tässäkö tämä nyt oli - tällaistako elämää tulen ihan oikeasti elämään seuraavat vuodet tai vuosikymmenet?
Mulla on ikävä, kova ikävä mun oikeaa, entistä elämää. Ikävä sitä perusarkea, jossa risteiltiin vapaa-ajan, perheen ja ystävien välillä. Sitä elämää, jossa olin inspiroitunut, energinen ja oma itseni. Tuota elämää on liian iso ikävä. Näitä asioita olen kaivannut tänä syksynä enemmän kuin mitään.
Olen kamppaillut selittämättömän alakuloisuuden kanssa. Meinaan romahtaa vähän väliä. Itkettää aamulla ja illalla, itkettää hyvässä ja pahassa. Itketti heinäkuussa, itkettää joulukuussa. Välillä tekisi mieli huutaa, tai ei, ei tee, tai en tiedä. En ole huutanut, ainakaan vielä. Huutamisen sijaan, olen maannut lattialla, koska se tuntuu sopivan kovalta ja kylmältä sisäisen olotilan kanssa. Huutaminen on lähellä niinä hetkinä kun viha, katkeruus ja ikävä kohtaavat toisensa. Jos en fyysisesti makaa lattialla, niin henkisesti olen siellä. Koko maailma päälleni romahtaneena.
"Kyllä se elämä joskus vielä helpottaa."
"Usko pois, ennemmin tai myöhemmin kaikki muuttuu helpommaksi,
ja kaikki tämä on vain kaukainen muisto."
"Sun asiat voisi olla vielä huonommin."
ja kaikki tämä on vain kaukainen muisto."
"Sun asiat voisi olla vielä huonommin."
"Koittasit vaan hyväksyä ja sopeutua."
Kliseitä, joita olen kuunnellut näiden kuukausien ajan. Nämä saavat raivokäyrät nousemaan, mutta ehkä näissä piilee myös totuus, kun tätä alkaa ihan pohtimalla pohtia. Voihan se olla, että niin se vaan menee, että kun aikansa suree menetyksiä ja luopumisia ja raivoaa epäoikeudenmukaisuutta niin sekin aika tulee kun niihin on pakko jollain tavalla vain sopeutua. Myönnän, sairastumisen jälkeen tähän asti suurin osa ajasta on mennyt katkeraan murehtimiseen elämän epäoikeudenmukaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti