19.12.2017

Painekattilassa

Kesä ja syksy meni ohi sellaisella huminalla, että välillä mietin jäikö joku kuukausi välistä. Joulukuu on kuukausista julmin, se vie henkiset ja fyysiset voimat. Tähän aikaan vuodesta akut on aivan tyhjät. Syksyn kuukausia en jää kaipaamaan ollenkaan. Sairastumisen tuoma epävarmuus ja alakuloisuus on vaikuttanut koko perheen arkeen. Väsyn tämän sairastamisen ja muun elämän yhteensovittamiseen.

Järjetön väsymys painaa päälle ja stressitaso hipoo pilviä. En ole kesäkuu - joulukuu välillä tehnyt muuta kuin painanut tukka putkella menemään. Juossut tutkimuksissa, veri-, ja virtsakokeissa, istunut eri lääkäreiden vastaanotoilla ja yrittänyt muistaa kaiken mitä piti tehdä.

Terveys on kyllä sellainen asia, jota ei oikeastaan osaa arvostaa ennen kuin sen menettää. Sanotaan, että pitäisi oppia arvostamaan sitä mitä on, ennen kuin aika laittaa sut arvostamaan sitä mitä sulla oli. Täysin totta. Raskasta aikaa itse sairastajalle, mutta samalla myös ympärillä oleville ihmisille. Kuvioon, kun lisätään vielä lapsi, jonka arki pitäisi pystyä pitämään mahdollisimman normaalina ja vakaana niin kyllä siinä voimia kysytään.


Pissahädäntunne ja spontaani pissaaminen ovat molemmat tärkeitä arkipäiväisiä itsestään selviä asioita, joiden puuttuminen laittaa koko elämän ylösalaisin. Tai ihan varmasti riittää, että edes toinen näistä puuttuu.


Kaikki romahti niin nopeasti. En ole vieläkään tarpeeksi ehjä kestääkseni normaalia arkea ja kaikkea sen tuomaa stressiä ja velvollisuuksia. Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada arki rullaamaan paremmin. Mieli on myllerryksestä sekaisin, ajatukseni hyppivät ja ajantajukin tuntuu katoavan. Pieni itsensä kerääminen siis paikallaan? 
Tämä syksy alkaa näkyä jo näin loppuvuodesta myös fyysisessä voinnissa ja hälytyskellot huutaa. Tai on itseasiassa huutanut useammankin kerran. Väittäisin, että vaatii tosi rakkautta pitää huolta sairaasta kumppanista sillon, kun tämä on itse voimaton tekemään mitään. Tämä aiheuttaa itselleni ajottain syyllisyyden tuntoa siitä, että olen vain raskas taakka ja yhdenlainen menoerä. Näin ei kuitenkaan ole, tiedän sen. Tämä vaihe ei ole pysyvää. Vielä jonain päivänä olen tarpeeksi vahva pitämään huolta koko perheestä. 

Aina ei tarvitse todellakaan olla okei ja yrittää jaksaa, jos ei oikeasti jaksa. Joskus on vain pakko myöntää ettei voi hyvin. Ja on annettava ihmisten auttaa ja kannatella, jos ei itse meinaa pysyä pystyssä. 
Mutta ihanaa, kun tulee joulu ja joulunpyhät. Saadaan viettää yhteistä aikaa perheen ja sukulaisten kesken!

Oikein hauskaa, lämmintä ja rakkaudentäyteistä joulua kaikille! ❤

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat