Paluu kesään

Tämä ei mennyt niin kuin piti. Minun elämäni. Muistan lapsuudesta, kun useasti mummun kanssa puhuimme siitä, että elämän pituudella ei sinänsä ole väliä. Pääasia, että saa elää terveenä. Ymmärsin, että terveys on jotain, jota oikeasti kannattaa vaalia ja jota tulee arvostaa. Tämän hetkinen elämäni ei todellakaan näytä siltä, mitä olisin sen tässä vaiheessa halunnut tai odottanut olevan. Monessakin asiassa on menty huti. Olen tässä viime päivinä miettinyt paljon sitä, että miten elämäni on muuttunut tässä viimeisen vuoden aikana ja miettinyt sitä, että miten olen joutunut tähän tilanteeseen missä olen nyt.

Otetaan pieni takaisinheitto vuoteen 2017. Vuoteen, jolloin romahdin matalammalle kuin koskaan aikaisemmin. Tarkoituksena oli kesäloman jälkeen palata töiden pariin ja siihen toimivaan arkeen, joka meillä oli. Elämässäni tapahtui kuitenkin paljon pienempiä ja suurempia kuormittavia asioita, jotka hiljalleen kuluttivat mut loppuun. 

Heinäkuussa olin urologisella osastolla kaksitoista päivää. Terveyskeskuksessa ja yhteispäivystyksessä olin ravannut useita kertoja. Virtsarakon kipu oli kova, virtsa veristä ja tulevasta ei ollut mitään tietoa. Eikä kyllä ole vieläkään. Sänkyni ympärillä seisoi kolme urologia ja kaksi sairaanhoitajaa. Kuulin sanoja sieltä täältä, mutta en pystynyt sisäistämään niitä. Hankala tilanne kaikin puolin. Kun virtsa karkasi viidennen kerran tunnin sisällä, ajattelin, että ainakaan huonommin ei voisi mennä. Olin väärässä. Elokuun alussa lakkasivat sulkijalihakset toimimasta.

Vietin samaisella osastolla viisi päivää. "Nyt on "hyviä" uutisia. Vihdoinkin tiedämme mikä sinulla on, mutta emme sitä mikä sen aiheutti. Hypotoninen virtsarakko ja sulkijalihaksen inkompetenssi. En suostu uskomaan. Eihän minulla, tapahtuman aikaan 23-vuotiaalla, terveellä ihmisellä voi olla niin sanotusti aliaktiivinen kusirakko. Mutta todisteet ovat kiistattomat. Mieleni valtaa samassa hetkessä valtava epätoivo. Kierrolla olevalta urologilta se ei jäänyt huomaamatta. Jos jokin siinä hetkessä vei eteenpäin niin urologin sanat:

"Saat kysyä niin paljon kuin haluat. Saat olla vihainen tai niin sanotusti ihan pihalla. Saat jankata samaa koko ajan, ikään kuin et tajuaisi. Koska et ehkä tajua, et ehkä jaksa, et ymmärrä. Koska huolestuttaa".

Kun urologi poistuu, jään täysin kysymysmerkkinä sänkyyni. Olen fyysisesti ja henkisesti huonoimmassa kunnossa kuin koskaan elämässäni.

Perheeni, johon kuuluu aviomies, sekä Oliver-poikamme - tapahtuman aikaan 2-vuotias - sekä suku jaksoivat kannatella. Eivätkä ystävätkään hylänneet, päinvastoin. Tärkeänä tukena tämän matkan aikana ovat olleet paitsi perhe ja ystävät, myös Oulun yliopistollisen sairaalan luottolääkärit: urologit, anestesiologian erikoislääkärit, psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja, fysioterapeutti - ihan mieletön nainen! Sekä kivunhoitoyksikön lääkärit ja sairaanhoitajat.

Näkymätön viholliseni numero yksi, on kuitenkin siis krooninen kipu, joka johtuu ilmeisesti siitä, että virtsarakon hermotukseni toimii miten sitä huvittaa. Kun ihmisen pääkaapelin eli selkäytimen hermotus toimii väärin, virtsarakossani velloo kuuma laava. Lisäksi virtsarakossa ja virtsaputkessa on sellaiset "sukkapuikkotuikkaisut", päälle vielä jatkuva polte ja repivä kipu. Vasen puoli kehosta tikkuilee, puutuu ja muuten vaan vittuilee - se syö naista.

Koen kuitenkin, että olen saanut elämässä kaiken mitä tarvitsen - aviomiehen, yhden täydellisen lapsen sekä oman kodin. Jokainen päivä pitäisi elää niin, että yön tunteina voisi tyynenä nukahtaa vaikka ikiuneen omassa sängyssä. Niin, että se mikä oli tehtävissä olisi tehty.