Kun yksinkertaisesti kaikki vaan on liikaa

"En tahdo kuolla, en vain jaksa elää".

Siltä on usein tuntunut.

Häpeän tunne on valtava. Mikä oikeus mulla on olla hajalla? Mitä muut ajattelevat? Miten voin selittää muille - miksi voin huonosti, miksi ahdistaa ja masentaa? Miten voin kertoa olevani masentunut? Minulla on ammatti, perhe ja oma koti. Kaikki mitä olen halunnut. Ja silti mikään ei tunnu miltään - paitsi paskalta. Olen menettänyt itseluottamukseni ja arvostukseni. Olen väsynyt. Olen aiemminkin ollut väsynyt eikä elämä ole aina ollut helppoa, mutta halusin aina elää ja minulla oli suunnitelmia tulevaisuuteen. Nyt en jotenkin osaa nähdä ulospääsyä. Minä luulin, että aina jaksaa, kun pakottaa. Miten vitun väärässä sitä ihminen voikaan olla. Yksinkertaisesti olen aivan loppu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jossain sisimmässäni tajuan ettei normaali parikymppisen naisen elämä kuulu olla tällaista. En jotenkin tietoisesti halua hyväksyä sitä. Ajattelin, että jatkuva paha olo on ohimenevää ja että kaikki järjestyisi. En enää jaksa tehdä niitä asioita, joista ennen pidin. Kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta ja raskaalta. Pienetkään arkiaskareet eivät onnistu, kun puhti on poissa ja horisontti harmaa.

Lääkärissä diagnoosi oli keskivaikea masennus. Diagnoosi kuulosti ihan järkevältä. Olin toiminut kuin kone, kun olin yrittänyt selviytyä arjessa. Keho reagoi vasta jälkeenpäin kaikkeen mitä oli tapahtunut. Tunnistan kaikki oireet itsessäni. Minulla on keskivaikea masennus. Mitä minä nyt teen?

Kuten tiedetään masennus on taustaltaan monisyinen mielialahäiriö. Sen syntyyn ei ole olemassa yhtä yksittäistä syytä, vaan se on monen tekijän summa. Sairastua voi kuka tahansa. Se ei katso meidän suorituksia, perhetilannetta, titteleitä tai ikää eikä siinä voi kisailla kuka on kärsinyt eniten.

"Masennus ei ole heikkoutta. Se on merkki siitä,
että ihminen on koittanut olla vahva liian pitkään".

Tunnistan itseni noista sanoista. Sanotaan, että kriisi on kuin vedenjakaja. Se kertoo, että sen hetkinen elämäntilanne tai tyyli ei sovi ja jotain on muutettava ja jonkin on muututtava. Elämä kun on ollut yhtä sirkusta kesäkuusta asti ja kuten tiedämme niin shokin tarkoitushan on suojella ja auttaa ihmistä toimimaan. Sen aikana tunteita ei juuri esiinny vaan ihmisen voimavarat keskittyvät selviytymiseen ja toimimiseen. Koska shokki suojaa sekä fyysiseltä, että henkiseltä sattumiselta, haavoittunut ei aina edes huomaa olevansa vahingoittunut. Väitän itsellenikin käyneen näin. Yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa työstää tapahtuneita asioita, tai mitään muitakaan asioita. On pitänyt keskittyä eteenpäin menemiseen ja pyrkiä ottamaan kaikki vastaan mitä tulee.

Nyt vasta jotenkin alan tajuamaan, miten huolestuttava tilanteeni on. Oli varmasti elintärkeää saada psykiatriselta apua jo silloin syksyllä. Olen miettinyt, että millainen tilanteeni olisi nyt, jos en olisi ottanut syksyllä ammattiapua vastaan. No, ehkä parempi ettei edes mieti, jos tilanne on nyt tällainen. Haluan selviytyä ja voittaa tämän ikuisuudelta tuntuvan taistelun. Taistelun, jota en itse valinnut.