20.1.2018

Urologin vastaanotolla

Ajattelin tammikuun alussa, että tästä vuodesta ei vaan voi tulla yhtä synkkä vuosi, kun mitä viime vuosi oli. Miten vitun väärässä sitä voikaan ihminen olla. Ajattelin, että viimeisin vastoinkäyminen olisi todellakin ollut se "viimeinen", mutta elämä päättikin ottaa haasteen vastaan.

Oon nyt vuorokauden verran itkenyt silmät päästäni. Yrittänyt totutella siihen, että elämäni tulee olemaan seuraavat vuodet yhtä synkkää kuin edellinen puolivuotinen on ollut. Tällaiset terveiset tuli torstaina urologilta. Kiva, 24-vuotias ja elämänkumppanina kulkee vaikeasti invalidisoiva sairaus. Kyllä. Olen Hanna ja ihan saatanan katkera. Mä en tilannut tätä. En tilannut näitä kipuja, jotka kulkee mukanani 247365. En tilannut tätä rakon tai koko lantionpohjan toimimattomuutta, jolle mitään ei ole tehtävissä. Kaikki mitä on voitu tehdä - on nyt tehty. Lääkärin sanat hajotti mut palasiksi. Hetkessä mikään ei ollut enää hyvin. Tämä ei ole elämä, jonka tilasin, mutta tämä on mun ainoa elämä.

Torstaina, 18.1 kävin tosiaan kontrollikäynnillä urologian poliklinikalla. Kaikki lääkkeet mitä voi kokeilla, on nyt kokeiltu. Uracyst-huuhtelut ja virtsarakon venytys on kokeiltu. Näistä ei vastetta. Kaikesta huolimatta jokaisella käynnillä ollaan kuitenkin yritetty repiä huumoria jostain, tälläkin. Välillä huumori nauratti, välillä se kirpaisi syvältä. Haavat on tosi pinnassa.

"Sun pitää nyt vaan hyväksyä, että sulla on vaikea invalidisoiva sairaus".

Eli käynnin yhteenvetona oli, että joudun elämään tämän kanssa nyt ilmeisesti koko loppuelämäni, koska mitään ei juuri nyt ole tehtävissä ja paluuta menneeseen ei ole. Sakraalisesta neuromodulaatiohoidosta käytiin keskustelua, mutta siitä saatava mahdollinen hyöty on tässä tilanteessa 1:5, eli tosi pieni. Isompia kirurgisia toimenpiteitä voidaan miettiä aikaisintaan muutaman vuoden päästä eli mun tapauksessa virtsa-avannetta ja paksusuoliavannetta. Katetrointi on tällä hetkellä sula mahdottomuus, joten residuaalipissaa oli urologin mitatessa ~430ml. Ja tästä syystä mun pitää mennä käymään muutaman viikon välein uroterapeutilla mittauttamassa residuaalia, jotta nähtäisiin millaisia määriä siellä on. Toukokuussa sitten kontrollikäynti urologille.

Tuulimunaraskaus, cytotec-tabletit ja naistentautien osasto. Elettiin kesäkuun loppua 2017. Tapahtui paljon asioita ja maksan niistä nyt kalliin hinnan. Muutama hassu tunti ja kaikki oli ihan perseellään. Voisin kirjoittaa tästä hamaan huomiseen, mutta antaa menneisyyden olla menneisyyttä. Vaikka kaikki tää palaa mun mieleen ymmärrettävästi liian usein.

Mieli on musta ja sieluun sattuu. Oon ihan saatanan surullinen. Olen vihainen tapahtuneille asioille, elämälle ja sen päättymiselle. Olen vihainen koko maailmalle. Ei huvita tehdä mitään. Ei urheilla, ei syödä, ei blokata, ei siivota, ei niin mitään. Ymmärrän, että vihaiset tunteet ovat osa tätä kaikkea. Annan itselleni luvan olla katkera ja masentunut, ihan epätoivoinen, kaikkea mitä vaan mieleen tulee. Mutta annan itselleni luvan päästä näistä myös pois. Tiedän, ettei tässä mielentilassa ole pakko olla. Yritän kohdata niitä ja antaa niiden olla luonani. Pohjalla ollaan, taas kerran. Noustako pitäisi? Ei ole voimia. Tunnelin päässä oleva valo on toistaiseksi sammutettu.

Olen saanut huomata, kuinka valtava on ihmisten välittämisen voima ja mitä kaikkea sillä saa aikaiseksi. Kumpa tällaista olisi tässä maailmassa vielä enemmän ja vielä enemmän arkisissa jutuissa, ei pelkästään kriisin kohdatessa. Toki jälkimmäisessä se kaiken tuen ja avun tarve on huipussaan. Sitä ei aina ajattelekaan miten onnekas on, kun on joku vieressä. Tukemassa ja viemässä eteenpäin niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Tuntuu, ettei ehdi auttamaan muita siinä tahdissa, kun itse tarvitsee apua. Ette usko kuinka paljon kaikki kauniit sanat, viestit ja puhelut ovat merkinneet viime päivinä. Myötätunnon osoituksista ja mukana elämisestä, olen liki sanaton, siispä, kiitos!❤

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat