Eletään elokuun loppua vuonna kaksituhattaseitsemäntoista. Vain kaksi päivää aiemmin maailmani on romahtanut. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Ihmettelen miten maailma voi jatkaa menojaan. Miksi kaikki näyttävät niin välinpitämättömiltä? Miksei kukaan ota minua syliinsä, antaisin kyynelten valua. En vieläkään ymmärrä miten elämä voisi tästä jatkua. Jotenkin on kai vain tehtävä sitä mitä ennenkin.
Astun epäröivin askelin yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle. Kynnys poliklinikalle menoon on korkea. Ylpeys piti niellä. Tunnen itseni täydelliseksi luuseriksi. Ajattelen, että minä, täysin elämässä epäonnistunut ihminen, olen menossa odottamaan vuoroani toisten luusereiden kanssa. Täällä ei tavata tuttuja eikä myöskään katsota ketään silmiin. Tämä on heikkojen, epäonnistuneiden ja yhteiskuntakelvottomien paikka. Niiden ihmisten, jotka tarvitsevat apua, tukea ja neuvoja. Odotusaulassa istuminen viestii kaikille, että olet rikkinäinen ihminen. Sinäkin olet ehkä ajatellut niin? Täällä ei terveet hengaile. Miten itsensä voikin hukata näin pahasti, ajattelen.
Sairaanhoitaja on hiljaa. Miksi hän ei puhu mitään? Hanna on tullut hakemaan apua, mutta ei tiedä miten aloittaa. On vaikea avata suutaan ja alkaa puhumaan omasta tilanteesta, jossa paranemisen mahdollisuutta ei enää ole. Pitäisikö puhua siitä, kuinka kaikki on romahtanut kerralla ja koko tyttö mennyt mukana? Tai siitä, miten inhoan muuttunutta minääni, ahdistaa ja pelottaa? Minua alkaa hikoiluttaa. Saan sanottua etten jaksa enää. Ja taas: syvä hiljaisuus.
Sairaanhoitaja katsoo minua, vetää syvään henkeä ja kertoo minulle oman kipeimmän tarinansa. Suuni loksahtaa auki. Vuosia sitten hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä nyt ja nyt hänen elämänsä on parempaa kuin koskaan. Nyt ei Hanna luovuteta! Minä selvisin tästä, sinä selviät tästä, me selviämme tästä. Sairaanhoitaja sanoo toiveikkaasti samalla uskoa valaen. Vielä en tiennytkään, mistä kaikesta pitää selvitä. Yritin uskoa. En uskonut.
Viime päivinä olen katsellut kuvia parin viime vuoden ajalta ja muistellut elämää, joka minulla kerran oli. Mennyt vuosi on ollut henkisen kasvun ja totaalisen romahtamisen vuosi. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. Miten sinä voit olla masentunut? Masennus tuli täysin hiipimällä. Ei sitä itsekään ymmärtänyt. Aloin rakentamaan muuria ympärilleni niin etten päästänyt ketään lähelle. Kuvittelin, että muut alkoivat hyljeksiä, vaikka itse työnsin heidät luotani pois. Moni luulee, että masentunut ihminen on äärimmäisen surullinen. En minä ole surullinen. Minulla vain ei ole tunteita eikä voimia. Masennus ei ole asennekysymys. Se ei ole niin yksinkertaista. Masennus on vittumainen sairaus. Muissa sairauksissa ihmisellä on ehkä tahtotila parantumiseen, mutta masennus vetää niin syvälle pimeään ja mustaan, että tahtotilaa parantumiselle ei ole. Eikä kykyä sairauden tunnistamiseen.
Jo viime syksynä ongelmani oli siinä, että olin tehnyt lääkityksen aloittamisesta mahdottoman asian. Olin liian kunnianhimoinen syömään mitään mielialalääkkeitä: kyllähän ilman niitä piti pärjätä. Ajattelin etten tarvitse ulkopuolista apua. Mutta sitä minä todella tarvitsin. Olen nyt ymmärtänyt, että vaikka olisin kuinka vahva ja horjumaton, minäkin saavutan hajoamispisteeni. Saavutan sen sillä hetkellä, kun sanon etten pysty tähän enää yksin. Kenenkään meistä ei tule olla yksin. Me kaikki tarvitsemme tukea. Emme välttämättä koko ajan, mutta ehdottomasti heikkouden hetkillä. Hetkillä, joissa emme näe itse tietä ulos.
Vuoden vanhempi isoveljeni sanoo aina, että Hanna se pärjää missä tahansa. Välillä se asettaa myös paineita, en minä ole niin vahva. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Niin moni asia on nyt toisin. Vahva, horjumaton ihminen ei ole kuitenkaan särkymätön. Ainoa asia, jota nyt tunnen on äärimmäisen väsynyt. Toiset näkevät minut horjumattomana ja kasassa. He ovat varmoja siitä, että selviän jokaisesta vastoinkäymisestä, joka tielleni tulee. Heillä on enemmän luottamusta minuun kuin minulla itselläni.
"Sä olet liian nuori ollaksesi väsynyt"- tähän tekisi mieli vastata liian usein, että sä olet liian vanha ollaksesi elossa, mutta tässä me nyt kuitenkin ollaan. Kyllä, olen vahva ja pystyn sietämään paljon, mutta tämä jättää jälkensä. Jatkuva kasassa pysyminen ja vastoinkäymisten kohtaaminen on jättänyt jäljet minuun, enkä ole varma, kuinka kauan pystyn kestämään tätä. Onko kukaan koskaan ajatellut, mitä esimerkiksi minun pääni sisällä liikkuu? Mitä tunnen, jos minulla ei ole enää yhtään voimia jäljellä? Olen kyllästynyt ja väsynyt. Kehoni ja mieleni on väsynyt. Jos katsot pintaa syvemmälle ja jos käytät hetken aikaa katsoaksesi minua syvälle silmiin, sinä näet sen. Sinä näet, että olen hajoamaisillani. En koskaan valinnut olla vahva, mutta elämä pakotti minut siihen. Olen menettämässä maan jalkojeni alta. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimia. On mahdotonta kuvailla tätä tilannetta jossa olen. On mahdotonta saada näitä tunteita ulos. Olen väsynyt pysymään vahvana.
Omien kokemuksieni myötä haluan kannustaa ihmisiä olemaan rohkeita ja kertomaan läheisille, mitä meille ihan oikeasti kuuluu. Pidetään yhdessä huoli toisistamme. Kysykää läheisiltänne, että mitä heille kuuluu. Kysykää uudestaan, jos saatte vastaukseksi vain hyvää tai ihan hyvää. Kysykää niin, että huomaatte, jos läheisenne ei katso teitä kohti. Jos hän etsii tyhjiä sanoja valkoisilta seiniltä. Kysykää niin kuin haluaisitte todella tietää, mitä läheisillenne kuuluu.
