26.7.2017

Ensimmäinen osastojakso

Osasto 5. Osastolla hoidetaan erikoissairaanhoitoa vaativia plastiikkakirurgisia, urologisia sekä verisuonikirurgisia aikuispotilaita.

Huoneessa on kolme vuodetta, kaksi niistä ovat tyhjiä. Makaan kakkoshuoneen kolmannella paikalla ja tuijotan kattoa. Valkoinen, betonista tehty siisti katto. Keskeltä kattoa roikkuu valaisin, jonka kuvun sisässä on kärpäsen raatoja. Keskityin ja tuijotin kattoa aivan kuin sinne olisi tiukasti pinnistelemällä ilmestynyt kuvioita ja tekstejä, kenties kokonainen maailma. Mielikuvitukseni ei kuitenkaan riittänyt päästämään minua toiseen todellisuuteen.

Jaksoin jonkin aikaa katsoa huoneen seinällä olevaa televisiota, mutta kun ohjelmat olivat sitä mitä olivat - lähinnä tosi-tv-ohjelmien uusintoja ja ohjelmia siitä, kuinka tehtiin tosi-tv-ohjelma, sammutin television ja ryhdyin tuijottamaan eteeni. Juuri sillä hetkellä minua ei kiinnostanut nähdä kuka tytöistä saisi unelmiensa poikamiehen.

Seuraavana aamuna potilashuoneeseen astuu kaksi erikoislääkäriä ja yksi erikoistuva lääkäri. Saan pahoittelut siitä ettei virtsarakon kipua oltu aiemmin ymmärretty. Lääkäreiden mielestä olin ainutlaatuinen. Monen asian täytyi mennä pieleen, että kävi niin kuin minulla.

Rakkokipu osastojakson alkuvaiheessa oli erittäin hankalaa. Lääkityksessä jouduttiin menemään aluksi Gabrioniin, sitten aloitettiin Voltaren ja Targiniq. Lisäksi kokeiltiin muun muassa; Betmiga, Motifene dual, Triptyl ja Oxynorm. Tutkimuksia toisensa jälkeen; lantion MRI, pään-, ja koko rangan MRI, kystoskopia, verikokeita, lumbaalipunktio. Lisäksi pidettiin virtsaamis-, ja nestelistaa. Siihen merkittiin jokainen juotu neste ja sen laatu, sekä jokainen vessareissu. Tehtiin konsultaatioita muun muassa neurologille.




Keskiviikko-iltana 19.7. olin menossa katetroimaan vessaan. Sen jälkeen oli tarkoitus, että yövuorossa oleva sairaanhoitaja mittaa jäännösvirtsan määrän. Sain otettua vessan ovenkahvasta kiinni, kun virtsarakko päätti työntää itsensä tyhjäksi. Kirjaimellisesti kusin housuun siis. Lähdin kävelemään kansliaan kertoakseni hoitajalle, mitä oli juuri tapahtunut. Kerroin tilanteen ja hoitaja onnitteli ensimmäisenä. Olihan se positiivinen asia, että kolmen viikon jälkeen sieltä ylipäätään tuli alakautta kusta. Tämän jälkeen virtsarakko alkoi valua tyhjäksi ilman minkäänlaista tunnetta virtsaamistarpeesta, eikä residuaalia todettu. Virtsaumpi vaihtui siis karkailuksi.

"Osastolle tulovaiheessa aloitettu Gabapentiini voi selittää osastohoidon aikana ilmaantuneen hallitsemattoman virtsankarkailun, lopetetaan valmiste asteittain." 

Torstaina 20.7. tehtiin kystoskopia leikkaussalissa. Ensin oli tarkoitus, että juttelen anestesialääkärin kanssa salissa, että tehdäänkö se nukutuksessa vai puudutuksessa. Saliin päästyäni anestesialääkäri ilmoitti kuitenkin, että tähystys tehdään nukutuksessa. Koska olin niin kipeä, he eivät halunneet aiheuttaa lisää kärsimystä. Kiitos heille ajattelevaisuudesta. Heräämössä vietin muutaman tunnin. Osastolle päästyäni kävi toimenpiteen suorittanut urologi kertomassa tutkimusvastauksista. Olin kuitenkin vielä niin "pöhnässä", että urologi totesi tulevan seuraavana aamuna uudelleen keskustelemaan.

Myöhään sunnuntai-iltana urologi tulee sanomaan, että Helsingistä on tulossa huomenna toinen urologi katsomaan minua, koska olen mielenkiintoinen tapaus. Tämä lause saa minut huolestuneeksi. Mikä voisi olla sellaista, mitä tavallinen sairaalalääkäri ei tiennyt. Eiväthän lääkärit matkusta junalla ympäri Suomea yhden virtsarakon takia.

Maanantai-aamuna 24.7. huoneeseen astelee kaksi erikoislääkäriä ja yksi erikoistuva lääkäri. Äitikin saapuu paikalle. Urologi yrittää lohduttaa minua ja äitiäni. Hanna ei hyvin todennäköisesti ikinä enää virtsaa spontaanisti, mutta toivomme kuitenkin vielä, että virtsarakon toimintakyky palautuu - mikä on kyllä äärimmäisen epätodennäköistä. Monet potilaat elävät elämäänsä hyödyllisinä kansalaisina, käyvät töissä, perustavat perheen ja menevät naimisiin, vaikka he katetroivat. Ei heidän elämänsä ole ollenkaan toivotonta. Äitini oli kääntänyt päänsä pois, mutta tiesin, että hän itki. Urologi ei sanonut mitään. Hän laski kätensä äidin olalle, puristi kättäni ja poistui. Pitkään aikaan kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Sitten aloimme puhella niitä näitä.

Huoneeseeni tulee sairaanhoitaja. Hän tyhjentää virtsapussini ja järjestelee peiton mutkat suoraksi. Verhoja avatessaan hän sanoo, että taidat saada vieraita. Älä? Vastasin. Äitisi on tuolla osaston käytävällä. Hän on varmaan kohta täällä. Ei hän ole tänne tulossa, hän kävi äsken - vastasin. Tunsin, kuinka kyyneleet tulvahtivat silmiini ja alkoivat valua poskilleni. Mikä Hanna sinulle tuli? Kysyi sairaanhoitaja. Hymyilin hänelle. Ei tästä tarvitse välittää. Ajattelin vain äitiä. Urologi kertoi meille juuri äsken, että virtsarakon vamma on pysyvä. Hyvin suurella todennäköisyydellä en enää ikinä virtsaa spontaanisti. Sitä äiti tuolla käytävällä itki. Ja minä itken täällä. Sitä ei oikein tahdo kestää, vastasin ääni särkyen.

Potilashuoneen ovi käy kellon lyödessä iltaa. Erikoislääkäri istuutuu tupanaapurini vuoteen laidalle, ojentaa kätensä ja esittelee itsensä. Hän kertoo olevansa leikkaava kirurgi. Tupanaapurini katselee hämmentyneenä ja hieman epäillen erikoislääkäriä. Ja kysyy sitten: harjoitteletko sinä minulla? Olet kovin nuori, et ole voinut olla kovin kauaa kirurgina. Lääkäri vastaa hymyillen: en minä nyt niin kovin nuori enää ole, vaikka päältä päin vaikutankin nuorelta ja leikkauksia olen jo suorittanut useita satoja, joten en harjoittele. Kun lääkäri poistuu, tupanaapurini sanoo ettei hän kuitenkaan syövästä selviä elävänä, joten on aivan se ja sama kuka hänet leikkaa. Jään miettimään tuon kirurgin itsevarmuutta, mutta sitten ajattelen, että jos ei itse usko itseensä, miten kukaan muukaan voi uskoa sinuun. Ja jos ei ole uskoa itseensä niin ei taida olla sopiva näin vaativaan työhön, jota kirurgin työ on. Kirurgin työstä ei taida tulla mitään, jos epäilee onnistumistaan.

Tiistaina 25.7. pääsen kotiin, tosin keskiviikko-aamuna 26.7. jouduin raahautumaan yhteispäivystykseen järkyttävän pääkivun vuoksi. Ensin sain kofeiini-infuusion. Kipu ei kuitenkaan ottanut sillä hellittääkseen, joten pyydettiin anestesiologia laittamaan päivystyksellisesti veripaikka.

Ehdin sairaalassa vietettyjen viikkojen aikana tutustua moniin potilaisiin ja lukuisiin eri tarinoihin. Urologit olivat päteviä enkä voi kyllikseni kiittää heitä. Tai tuota erikoistuvaa lääkäriä, joka auttoi minua saamaan sopivan lääkityksen ja riittävän jatkohoidon kotiinpaluuni jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat