Elämäniloiset riitasoinnut

Täällä on viime aikoina eletty pikkuisen kevyemmältä tuntuvaa elämää. Kiitos botox-injektioiden. Jännittää. Vähän niin kuin kaikki olisi pelissä. Tämä on ihana asia, mutta silti niin iso asia näiden kaikkien vuosien jälkeen. Aion ottaa ajatuksilleni ja tunteilleni aikaa, hypistellä tyytyväisenä. Jo se, että olen oppinut arvostamaan jokaista kivutonta päivää tai se, että nappaan kanssaihmisten puheista positiivisia ajatuksia elämääni, ei riitä kertomaan mieleni vallanneesta yltiöonnellisuudesta.

Jokin tovi sitten kysyin urologilta, että ketä tämä kulunut aika on oikein palvellut. Hän vastasi, että osittain ainakin häntä: hän ei olisi aikaisemmin kyennyt tekemään tällaisia päätöksiä. Kunnioitan sitä, että hän sanoi sen rehellisesti ääneen. Hinnan lääkäreiden rohkeuden keräämiseen tarvitusta ajasta maksoin kuitenkin minä. Surullinen totuus on, että aina luottamus yksinään ei ole tarpeeksi sille, että asiat kestävät. Olin se, joka antoi aikaa ja lukuisia mahdollisuuksia. Annoin monta mahdollisuutta kääntää asiat toisin. Niin ei tapahtunut. En tiedä, onko tässä jokseenkin kyse ollut siitä, etteivät he tarkoituksella viivytelleet asioiden suhteen vaan ehkä he pelkäsivät sitä etteivät osaisi toimia oikein. Tosin ymmärsin tämän vasta jälkikäteen. Tietenkin. Jälkiviisaus on yllättävän helppoa. Tehän olette ammattilaisia, pärjäätte kyllä - ajatteli Hanna ehkä vähän liian toiveikkaasti. No, case kusirakko on toivottavasti opettanut jokaiselle jotain. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kun viime keväänä silmäni vihdoin avautuivat, ei paluuta entiseen enää ollut. Oli siis aika avata silmät ja nähdä totuus. Koin ansaitsevani paremman elämän kuin silloinen elämäni oli. Tuli siis aika toimia. Mielestäni tekemäni muistutus oli hyvinkin asiallinen, mutta osa koki sen henkilökohtaisena moitteena ja arvosteluna omaa ammattitaitoaan kohtaan. Tarkoitukseni ei ollut kusta kenenkään muroihin. Toisaalta murehtiminen tai jälkiviisaus ei enää hyövää. Pahaa mieltä on aivan tarpeeksi ilman jälkiviisautta ja katumustakin. Ja sitten toisaalta, virheet ja erehdykset jäävät varmasti painamaan molempia osapuolia, mutta jos haluaa varmistaa ettei tee niitä, pitää pysyä kotona peiton alla. Ja edelleenkään kukaan ei voi kärsimyksellään ansaita yhtään mitään. Ei kukaan tule sanomaan, että sieditpä hienosti sietämätöntä. Kivasti kärsitty. Pyrin elämään niin, että päivän päätteeksi voin katsoa itseäni peilistä, että olen toiminut sen hetkisen tietämyksen ja kokemukseni pohjalta parhaani mukaan.

En väitä, että olisin itsekään tässä kohta kolmen vuoden aikana osannut ihan joka päivä käyttäytyä aikuismaisesti. Kyllä tässä on puolin ja toisin sanottu kamalia sanoja ja hirveitä lauseita. Sylintäydeltä surua ja murhetta. Itsekkyyttä, lähtemisiä, eronhetkiä, epätoivoa, oman itsensä kadottamista ja meinasi se ruma loppukin tulla. Varmasti myös paljon sellaista, jonka kumpikin osapuoli on jo antanut anteeksi ja unohtanut. Mutta on näihin vuosiin mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Elämän eri etappeja. Valvottuja öitä, hyvässä ja pahassa. Kasvamista. Saavutuksia. Paljon sellaisia onnen hetkiä, jotka eivät varmaan aukene muille.

Kokemukseni ovat varmasti subjektiivisia, kuten kokemukset aina, mutta varmasti tuttuja myös muille. Esimerkiksi luottamuspula potilaan ja lääkärin välillä voi olla este hyvälle hoidolle. Jos potilas ei luota siihen, että lääkäri on hänen puolellaan ja auttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin, lähtökohdat hyvälle hoitosuhteelle ovat olemattomat. Useinkaan kyse ei ole siitä, mitä sanotaan vaan siitä, miten sanotaan.

Elämän karut kasvot!

Tämä päivä on minulle raskas. Tämä on se päivä vuodesta, kun en voi olla miettimättä - miten eri tavoin elämä olisikaan voinut kulkea. 

Pari vuotta sitten ilo oli kaukana. Ainut ajatus oli selviytyä hengissä päivästä toiseen. Elämän epävarmuus näytti karusti kasvonsa. Tänään tulee kaksi vuotta siitä, kun infektiokierre alkoi. Se oli kuin ketjureaktio, jolla ei ollut aikomustakaan loppua. Asiasta puhuminen tuo yhä pintaan raskaita tunteita. Te tiedätte sen, koska olen kertonut siitä teille paljon. Aivan kuin olisin ollut keskellä kirjan tai elokuvan tapahtumia. Oli sellainen katastrofielokuvan alun näennäisen rauhallinen tunnelma, jossa kuitenkin pinnan alla kytee jännitys. Tiesin ettei tulevaisuus ole enää käsissäni. Pelkäsin sitä etten tulisi olemaan enää koskaan entiselläni.

Miksi haluan kirjoittaa koko aiheesta? Kai muistutuksena siitä, että meillä kaikilla on menneisyyden harteille laskema painolastimme. Kipeät päivämme, nekin, joista ei ääneen puhuta. Muistutuksena siitä, että meidän kenenkään elämä ei kai lopulta mene juuri niin kuin kuvitteli, haaveili, odotti ja toivoi. Ensin suhtauduin asiaan huumorilla, mutta pitkittyneet infektiot saivat hymyn hyytymään. Infektiot jatkuivat viikko toisensa jälkeen ja verinen virtsa alkoi olemaan ainoa puheenaihe. Kun läheiset kysyivät kuulumisia, ja yritin vasta jotain muuta niin seuraava kysymys oli aina se, että miten se virtsarakko. Rupesi toden teolla ottamaan päähän, että eikö tässä elämässä ole mitään muuta kuin virtsarakko ja verinen virtsa.

Jokseenkin minua on auttanut ajatus siitä, että tämä ei tee minusta jollakin tavalla poikkeavaa. Kaikille tapahtuu murheellisia asioita. Jokaisen tielle osuu epäonnistumisia, pettymyksiä, surullisia asioita, joihin ei kenties voinut itse mitenkään edes vaikuttaa. Ja ehkä myös muistutuksena itselle: aina saa olla surullinen, kun surettaa. Jos tämä päivä on raskas, huominen voi olla jo helpompi.

Läheisilläni oli tähän sairastamiseeni paljon erilaisia suhtautumistapoja. Osa kielsi asian, osa oli yltiöpositiivisia ja osa taas pelokkaana, mutta kuitenkin uteliaina kysyivät miten tästä eteenpäin. Useasti sairastamisen myllerryksessä tuntui siltä, että sinun joka olet potilas, tarvitsi kantaa ja kannatella itsesi lisäksi myös muita henkisesti. Etenkin perheenjäseniä suojelin enkä halunnut kertoa koko totuutta henkisestä ja fyysisestä pahasta olostani. Perhe ja ystävät olivat ne päällimmäiset tekijät, jotka auttoivat jaksamaan. Puhumattakaan siitä omasta tahdon taistelusta. Halusin kovasti nähdä vielä sen, mitä saan ja pystyn tekemään ja mitä saan vielä kokea. Vaikeinta oli ja on edelleenkin yrittää sanoittaa tunteitani muille, koska harva pystyy samaistumaan. Keneltäkään en saa niitä "haluamiani vastauksia". Oikeasti en itsekään tiedä, mitä ne ovat. Tuntuu vain siltä ettei kukaan ymmärrä. Joidenkin ihmisten oli vaikea kohdata minua, kun he olivat tottuneet näkemään minut iloisena ja innostavana. Sinä ihmisenä, joka aina jaksoi. Heikkouden ja sairauden kohtaaminen olivat liikaa. He tarvitsivat vahvaa Hannaa, joka oli aina valmis auttamaan muita. Vaikka osa ystävistä katosi, löytyi elämääni ihania ihmisiä, joista tuli sairauden ja sairaalan myötä enemmän kuin ystäviä. Heistä tuli hengenpelastajia.

Kesti monta viikkoa viimeisen infektion jälkeen, että aloin jälleen uskoa siihen, että elämä kantaa. Jokainen uusi päivä vahvisti uskoani elämään. Minusta tuntui, että tarvittiin ihme, jotta voisin nauttia taas elämästä. Virikkeet ja keinot tehdä elämä merkitykselliseksi puuttuivat. Hiljalleen opin taas näkemään valonpilkahduksia ja katkaisemaan pahojen ajatusten ketjun. Opin, että ajatusten voi antaa tulla ja mennä ja että tunteet ovat vain tunteita, ne eivät voi satuttaa enää. Oikeastaan vasta viime vuonna käsittelin tapahtuneet asiat. Toisaalta on vaikea löytää oikeaa suhtautumistapaa menneisyyteen. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mitä muuttaisin menneisyydestä, jos siihen voisin vaikuttaa? Kannattaako sitä lopulta edes enää ajatella? Itsesyytökset voit lopettaa vain sinä itse. Nostin kaiken sen vanhan roinan sisimmästäni pois, katsoin menneisyyttä rohkeasti ja päästin siitä irti. Vaikeiden asioiden käsittely ja itsensä hyväksyminen oli lopulta palkitsevaa.

Olen hengissä. En olisi ikinä uskonut, että selviäisin ja eläisin vielä. Olen kiitollinen kaikille, jotka tukivat minua. Etenkin silloin, kun matkan teko tuntui vaikealta ja usko elämän jatkumiseen tuntui lähinnä vastenmieliseltä. Olen kiitollinen itselleni. En luovuttanut. Monta kertaa olin taipumassa, mutta en katkennut. Olisi tullut kevyet mullat. Niin paljon asioita olisi jäänyt kokematta, asioita näkemättä ja tunteita tuntematta. Osaan haaveilla, tehdä ja uskoa. Näen tulevaisuuden. Olen vahvempi kuin yksikään sairastamani sairaus. Kerron tämän siksi, että jos edes joku pääsisi helpommalla kuin minä pääsin.

Botox-injektiot

Istun varmasti yli sadatta kertaa urologian poliklinikan odotusaulassa. Kaikki tuijottavat minua tai siltä minusta ainakin tuntuu. Miksi tulinkaan tänne yksin? Pian vuoronumeroni kilahtaa poliklinikan televisioruutuun. Voi perkele.

Kello lyö kaksitoista. Sairaanhoitaja kävelee minua vastaan ja kutsuu sisään huoneeseen. Puudutusaine virtsarakkoon vaikuttamaan ennen botox-injektioiden pistämistä sekä esilääkkeet ja antibiootti. Puolen tunnin odotus.

Jälleen vuoronumeroni kilahtaa odotusaulan televisioruutuun. Ei helvetti. Urologi tulee kystoskopiahuoneen ovelle vastaan. Silmäni palavat pelosta lähestyessäni ovea. Hänen kädenpuristus on vakaa, katse suora ja kirkas. Ääni, tuo tuttu ja turvallinen, on lämmin ja miellyttävä. Hän näyttää juuri niin mukavalta kuin onkin: rauhallinen ja luotettava. Mies, joka pitää sanansa.

Olin luvannut itselleni käyttäytyä jatkossa asiallisesti urologeja kohtaan enkä aikonut panna heitä tilille tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, vaikka mieleni olisi tehnyt. Makaan urologian poliklinikan kystoskopiahuoneen sängyllä. Urologi istuutuu satulatuolilleen. Minulle tuli outo mielihalu tarttua häntä hartioista kiinni ja ravistaa. Kysyä miten tähän pisteeseen ollaan päädytty. Urologit olivat osaltansa syypäitä siihen, millä tavalla elämäni eteni. Eikö se tuntunut heillä missään? Eikö heitä soimannut lainkaan se, että he olivat toistuvasti rikkoneet lupauksia. Tai ehkä heistä tuntui yhtä pahalta kuin minusta, mutta he eivät vain koskaan näyttäneet sitä.

Toimenpiteen tarkoituksena oli pistää botox-injektioita virtsarakon trigonumin alueelle. Toistelen mielessäni urologin sanoja. Minun, joka makasi tässä toimenpidepöydällä, oli syytä olla kiitollinen. Jos tämä sujuisi hyvin, minulla olisi mahdollisuus saada elämäni takaisin. Mietin, voiko ihminen olla alastomampi kuin hetkenä, jona hänen virtsarakkoonsa pistetään neulalla botoxia.

Aloitan pian, sanoo urologi. Ole aivan rauhallisin mielin. Yritän olla ajattelematta 4 mm:n kokoista neulankärkeä, joka työnnetään pian virtsarakon seinämään kymmenen kertaa. Urologi etenee rauhallisesti ja määrätietoisesti. Hän on hymyilevä ja vaikuttaa rauhalliselta, mutta näen hänen silmistään sen saman epävarmuuden kuin kollegoidensa silmistä. Kysyin, mitä osasin. Suurimpaan osaan kysymyksistäni ei ollut vielä vastauksia. Urologi alkaa täyttämään virtsarakkoa ja pyytää sanomaan, kun tulee pissahätä. Sitä ei tule, vaikka rakko alkaa olemaan hyvästikin täynnä. Urologi vastaa ettei hän täytä sitä enempää. Tämä riittää hänelle. Virtsarakko on kuin veltto lihasäkki. Se ei ollut mikään yllätys. Tuijotan monitorin näyttöä ja puistan päätäni. Urologi nyökkää ja antaa minun katsoa monitorin näyttöä vielä vähän aikaa. Injektioiden pistäminen alkaa. Vaikeroin tuskasta. Puudutuksesta huolimatta jokainen neulanpisto tekee todella kipeää. Nieleskelen kyyneleitä ja puren huultani. Tämä tyttö ei lahoa. Olo on helvetillinen. En tiedä kauanko toimenpide kaiken kaikkiaan kestää. Ajantaju lakkaa. On vain minä ja sietämätön kipu. On keskiviikko ja keskipäivä. Lopuksi urologi tyhjentää virtsarakon ja toimenpide saadaan päätökseen.

Painan sairaalan peiton poskeani vasten ja nautin pehmeästä ja puhtaasta puuvillasta. En halunnut ajatella sitä, miten tämä kaikki saa minut niin sekaisin. En kykene ymmärtämään, miksi urologien tietämättömyys ja asioiden puolitiehen jättäminen sai minussa aikaan tällaisia epätietoisuuden tunteita. Kiedoin peiton päälleni. Olin vältellyt tunteitani ja patonut niitä niin kauan sisälleni, että menetin lopulta otteen niihin. Tunnelma huoneessa on niin latautunut, että alan voida pahoin.

Kyseisen urologin harkinta ja kyky tehdä päätöksiä, erotti hänet kollegoistansa. Tajusin, että juurikin siksi hän on hyvä lääkäri. Hänen ei ikinä tarvinnut tuoda itseään esille pitämällä kovaa ääntä tai puhumalla mukavia. Silti kaikki tiesivät aina, milloin hän oli paikalla.

Jos botox-injektiot auttavat, perjantaina/lauantaina pitäisi alkaa tulemaan vaikutuksesta ensimmäisiä tuntemuksia. Kuukauden päähän urologin soittoaika.

Synnynnäinen vajaahampaisuus

Istun suun erikoishoidon yksikön odotusaulassa. Takana on jälleen yksi uneton yö. Ahdistus puristaa hillittömästi rintaa. Kyyneleitä on miltei mahdoton pitää sisällä. Tämä ahdistus on jotain ihan muuta kuin se mikä yleensä vaivaa, jos on vaivatakseen. Tämä on kuin valtameri, jonka loputtomassa syvyydessä ja pimeydessä on jotain niin suurta ja käsittämätöntä, että pelko ja kunnioitus sitä kohtaan muuttuu vellovaksi ahdistukseksi. Sellaiseksi, joka tunkeutuu jokaiseen soluun. Ei lamaannuttavasti, mutta niin selkeänä kuitenkin ettei hetkeäkään tunne olevansa ilman.

Olen jälleen menossa suu- ja leukakirurgin vastaanotolle kontrollikäynnille. Hän tulee hakemaan minut aulasta itse. Päivääkään en vaihtaisi, mutta aika monta valvottua yötä kyllä. Kerron joka aamuisesta pääkivusta, joka on alkanut keinojuurien ja paranemisjatkeiden laittamisen jälkeen. Ja siitä kuinka leukaa jomottaa ja särkee korvaa myöten. Oletan, että hän kuulee vastaanotollaan kaikenlaista.

Tutkimuksista ja paranemisjatkeiden vaihtamisesta huolimatta, suu- ja leukakirurgi ei löydä tai osaa sanoa kivulle syytä. Ensi viikolla toisen hammaslääkärin vastaanotolle purentakiskon tarkistusta varten. Samalla implanttien kontrollit ja voidaan suunnitella proteettisen hoidon toteutusta. Kipulääkkeistä vastuu itselleni. Ajattelin ettei hän varmaankaan tarkoituksella minua pannut asialle vaan ehkä hän pelkäsi ettei osaisi toimia oikein.

Dg. K00:00 Synnynnäinen vajaahampaisuus

Illalla kävin omakannassa muuten vaan, mutta siellä näkyikin ensimmäistä kertaa suun erikoishoidon yksikön käyntiteksti, jossa oli yllä oleva diagnoosi. Täytyy todeta, että tuli paha mieli. Tämä on mulle henkilökohtaisesti niitä asioita, joista voin kyllä puhua avoimesti, mutta en halua lukea itse asiakirjoista näistä. Tämä on täysin yksityisasia, vaikea sellainen ja niin hämmentävä itsellenikin.