Elämäniloiset riitasoinnut

Täällä on viime aikoina eletty pikkuisen kevyemmältä tuntuvaa elämää. Kiitos botox-injektioiden. Jännittää. Vähän niin kuin kaikki olisi pelissä. Tämä on ihana asia, mutta silti niin iso asia näiden kaikkien vuosien jälkeen. Aion ottaa ajatuksilleni ja tunteilleni aikaa, hypistellä tyytyväisenä. Jo se, että olen oppinut arvostamaan jokaista kivutonta päivää tai se, että nappaan kanssaihmisten puheista positiivisia ajatuksia elämääni, ei riitä kertomaan mieleni vallanneesta yltiöonnellisuudesta.

Jokin tovi sitten kysyin urologilta, että ketä tämä kulunut aika on oikein palvellut. Hän vastasi, että osittain ainakin häntä: hän ei olisi aikaisemmin kyennyt tekemään tällaisia päätöksiä. Kunnioitan sitä, että hän sanoi sen rehellisesti ääneen. Hinnan lääkäreiden rohkeuden keräämiseen tarvitusta ajasta maksoin kuitenkin minä. Surullinen totuus on, että aina luottamus yksinään ei ole tarpeeksi sille, että asiat kestävät. Olin se, joka antoi aikaa ja lukuisia mahdollisuuksia. Annoin monta mahdollisuutta kääntää asiat toisin. Niin ei tapahtunut. En tiedä, onko tässä jokseenkin kyse ollut siitä, etteivät he tarkoituksella viivytelleet asioiden suhteen vaan ehkä he pelkäsivät sitä etteivät osaisi toimia oikein. Tosin ymmärsin tämän vasta jälkikäteen. Tietenkin. Jälkiviisaus on yllättävän helppoa. Tehän olette ammattilaisia, pärjäätte kyllä - ajatteli Hanna ehkä vähän liian toiveikkaasti. No, case kusirakko on toivottavasti opettanut jokaiselle jotain. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kun viime keväänä silmäni vihdoin avautuivat, ei paluuta entiseen enää ollut. Oli siis aika avata silmät ja nähdä totuus. Koin ansaitsevani paremman elämän kuin silloinen elämäni oli. Tuli siis aika toimia. Mielestäni tekemäni muistutus oli hyvinkin asiallinen, mutta osa koki sen henkilökohtaisena moitteena ja arvosteluna omaa ammattitaitoaan kohtaan. Tarkoitukseni ei ollut kusta kenenkään muroihin. Toisaalta murehtiminen tai jälkiviisaus ei enää hyövää. Pahaa mieltä on aivan tarpeeksi ilman jälkiviisautta ja katumustakin. Ja sitten toisaalta, virheet ja erehdykset jäävät varmasti painamaan molempia osapuolia, mutta jos haluaa varmistaa ettei tee niitä, pitää pysyä kotona peiton alla. Ja edelleenkään kukaan ei voi kärsimyksellään ansaita yhtään mitään. Ei kukaan tule sanomaan, että sieditpä hienosti sietämätöntä. Kivasti kärsitty. Pyrin elämään niin, että päivän päätteeksi voin katsoa itseäni peilistä, että olen toiminut sen hetkisen tietämyksen ja kokemukseni pohjalta parhaani mukaan.

En väitä, että olisin itsekään tässä kohta kolmen vuoden aikana osannut ihan joka päivä käyttäytyä aikuismaisesti. Kyllä tässä on puolin ja toisin sanottu kamalia sanoja ja hirveitä lauseita. Sylintäydeltä surua ja murhetta. Itsekkyyttä, lähtemisiä, eronhetkiä, epätoivoa, oman itsensä kadottamista ja meinasi se ruma loppukin tulla. Varmasti myös paljon sellaista, jonka kumpikin osapuoli on jo antanut anteeksi ja unohtanut. Mutta on näihin vuosiin mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Elämän eri etappeja. Valvottuja öitä, hyvässä ja pahassa. Kasvamista. Saavutuksia. Paljon sellaisia onnen hetkiä, jotka eivät varmaan aukene muille.

Kokemukseni ovat varmasti subjektiivisia, kuten kokemukset aina, mutta varmasti tuttuja myös muille. Esimerkiksi luottamuspula potilaan ja lääkärin välillä voi olla este hyvälle hoidolle. Jos potilas ei luota siihen, että lääkäri on hänen puolellaan ja auttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin, lähtökohdat hyvälle hoitosuhteelle ovat olemattomat. Useinkaan kyse ei ole siitä, mitä sanotaan vaan siitä, miten sanotaan.