Pari vuotta sitten ilo oli kaukana. Ainut ajatus oli selviytyä hengissä päivästä toiseen. Elämän epävarmuus näytti karusti kasvonsa. Tänään tulee kaksi vuotta siitä, kun infektiokierre alkoi. Se oli kuin ketjureaktio, jolla ei ollut aikomustakaan loppua. Asiasta puhuminen tuo yhä pintaan raskaita tunteita. Te tiedätte sen, koska olen kertonut siitä teille paljon. Aivan kuin olisin ollut keskellä kirjan tai elokuvan tapahtumia. Oli sellainen katastrofielokuvan alun näennäisen rauhallinen tunnelma, jossa kuitenkin pinnan alla kytee jännitys. Tiesin ettei tulevaisuus ole enää käsissäni. Pelkäsin sitä etten tulisi olemaan enää koskaan entiselläni.
Miksi haluan kirjoittaa koko aiheesta? Kai muistutuksena siitä, että meillä kaikilla on menneisyyden harteille laskema painolastimme. Kipeät päivämme, nekin, joista ei ääneen puhuta. Muistutuksena siitä, että meidän kenenkään elämä ei kai lopulta mene juuri niin kuin kuvitteli, haaveili, odotti ja toivoi. Ensin suhtauduin asiaan huumorilla, mutta pitkittyneet infektiot saivat hymyn hyytymään. Infektiot jatkuivat viikko toisensa jälkeen ja verinen virtsa alkoi olemaan ainoa puheenaihe. Kun läheiset kysyivät kuulumisia, ja yritin vasta jotain muuta niin seuraava kysymys oli aina se, että miten se virtsarakko. Rupesi toden teolla ottamaan päähän, että eikö tässä elämässä ole mitään muuta kuin virtsarakko ja verinen virtsa.
Jokseenkin minua on auttanut ajatus siitä, että tämä ei tee minusta jollakin tavalla poikkeavaa. Kaikille tapahtuu murheellisia asioita. Jokaisen tielle osuu epäonnistumisia, pettymyksiä, surullisia asioita, joihin ei kenties voinut itse mitenkään edes vaikuttaa. Ja ehkä myös muistutuksena itselle: aina saa olla surullinen, kun surettaa. Jos tämä päivä on raskas, huominen voi olla jo helpompi.
Läheisilläni oli tähän sairastamiseeni paljon erilaisia suhtautumistapoja. Osa kielsi asian, osa oli yltiöpositiivisia ja osa taas pelokkaana, mutta kuitenkin uteliaina kysyivät miten tästä eteenpäin. Useasti sairastamisen myllerryksessä tuntui siltä, että sinun joka olet potilas, tarvitsi kantaa ja kannatella itsesi lisäksi myös muita henkisesti. Etenkin perheenjäseniä suojelin enkä halunnut kertoa koko totuutta henkisestä ja fyysisestä pahasta olostani. Perhe ja ystävät olivat ne päällimmäiset tekijät, jotka auttoivat jaksamaan. Puhumattakaan siitä omasta tahdon taistelusta. Halusin kovasti nähdä vielä sen, mitä saan ja pystyn tekemään ja mitä saan vielä kokea. Vaikeinta oli ja on edelleenkin yrittää sanoittaa tunteitani muille, koska harva pystyy samaistumaan. Keneltäkään en saa niitä "haluamiani vastauksia". Oikeasti en itsekään tiedä, mitä ne ovat. Tuntuu vain siltä ettei kukaan ymmärrä. Joidenkin ihmisten oli vaikea kohdata minua, kun he olivat tottuneet näkemään minut iloisena ja innostavana. Sinä ihmisenä, joka aina jaksoi. Heikkouden ja sairauden kohtaaminen olivat liikaa. He tarvitsivat vahvaa Hannaa, joka oli aina valmis auttamaan muita. Vaikka osa ystävistä katosi, löytyi elämääni ihania ihmisiä, joista tuli sairauden ja sairaalan myötä enemmän kuin ystäviä. Heistä tuli hengenpelastajia.
Kesti monta viikkoa viimeisen infektion jälkeen, että aloin jälleen uskoa siihen, että elämä kantaa. Jokainen uusi päivä vahvisti uskoani elämään. Minusta tuntui, että tarvittiin ihme, jotta voisin nauttia taas elämästä. Virikkeet ja keinot tehdä elämä merkitykselliseksi puuttuivat. Hiljalleen opin taas näkemään valonpilkahduksia ja katkaisemaan pahojen ajatusten ketjun. Opin, että ajatusten voi antaa tulla ja mennä ja että tunteet ovat vain tunteita, ne eivät voi satuttaa enää. Oikeastaan vasta viime vuonna käsittelin tapahtuneet asiat. Toisaalta on vaikea löytää oikeaa suhtautumistapaa menneisyyteen. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mitä muuttaisin menneisyydestä, jos siihen voisin vaikuttaa? Kannattaako sitä lopulta edes enää ajatella? Itsesyytökset voit lopettaa vain sinä itse. Nostin kaiken sen vanhan roinan sisimmästäni pois, katsoin menneisyyttä rohkeasti ja päästin siitä irti. Vaikeiden asioiden käsittely ja itsensä hyväksyminen oli lopulta palkitsevaa.
Olen hengissä. En olisi ikinä uskonut, että selviäisin ja eläisin vielä. Olen kiitollinen kaikille, jotka tukivat minua. Etenkin silloin, kun matkan teko tuntui vaikealta ja usko elämän jatkumiseen tuntui lähinnä vastenmieliseltä. Olen kiitollinen itselleni. En luovuttanut. Monta kertaa olin taipumassa, mutta en katkennut. Olisi tullut kevyet mullat. Niin paljon asioita olisi jäänyt kokematta, asioita näkemättä ja tunteita tuntematta. Osaan haaveilla, tehdä ja uskoa. Näen tulevaisuuden. Olen vahvempi kuin yksikään sairastamani sairaus. Kerron tämän siksi, että jos edes joku pääsisi helpommalla kuin minä pääsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti