Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja iloinen puheensorina täyttää odotusaulan. Seison Meilahden tornisairaalan aulassa äitini kanssa. Edellisenä iltana on jännittänyt niin etten tahtonut saada unta. Makasin valveilla pimeässä ja odotin silmät särkien unta. Kummankaan ilme ei värähdä. Jännitys on vienyt mennessään ja tyhjentänyt pään turhasta. Juuri nyt läsnä on vain mielen syövereistä pulppuavat tunteet ja ajatukset. Jokainen kuluva minuutti tuo meidät lähemmäksi vastaanottoaikaa ja tämän kusirakon hoitovaihtoehtoja. Etukäteen ajattelin, että kyynelehtisin varmaan koko vastaanottoajan, mutta sen sijaan tunsinkin itseni varmaksi. Ihmetyksekseni minua vain naurattaa ja hymyilyttää, kun kävelemme kohti vatsakeskuksen poliklinikkaa. Tämä päivä tuli, mutta ei itsestään.
Minulle nämä vuodet ovat olleet pitkiä, mutta lääkäreille tämä aika ei ole ollut paljon mitään. He katselevat asioita aivan eri näkökulmasta. Ehkäpä kaiken järjestyminen vie vähän kauemmin kuin mitä olin ajatellut.
Suunnitelma on seuraavanlainen: sakraalinen neuromodulaatio ja sen jälkeen, jos tarve vaatii niin laitetaan botoxia. Lisäksi kävimme pitkän keskustelun virtsa-avanteesta. Jollakin tasolla mulla on nyt aika vedätetty olo OYS:n toimesta. Avanneleikkausta on mun kohdalla perusteltu niin, että koska olen niin nuori ja siihen leikkaukseen voi kuolla ja jos siinä leikkauksessa tapahtuu jokin komplikaatio, joudun elämään asian kanssa koko loppuelämäni. No ihan näin ei ole asian laita. Jokaisessa leikkauksessa on aina omat riskinsä, mutta virtsarakon poistoon ei kuole ja ne komplikaatiotkin on kuulemma hoidettavissa. Mikäli vain on mahdollista, nämä toteutettaisiin Oulussa urologian klinikan toimesta ja jos tämä ei ole mahdollista, tekee kyseinen urologi lähetteen Jorvin proktopoliklinikalle sakraalista neuromodulaatiotestausta varten. Urologi, jolla nyt siis kävin - soittaa mua pääsääntöisesti hoitavalle urologille Ouluun. Viikon päästä maanantaina soittaa puolestaan OYS:n urologi mulle, että kuinka toimitaan jatkon kannalta (lähinnä ovatko he valmiita lopettamaan jappasun ja tekemään asioiden eteen vihdoin jotakin) ja siitä viikon päästä soittaa Meilahden urologi, jolloin kuullaan sitten mikä on OYS:n suuntaan tilanne.
Lopulta vuosien aikana koetuista pettymyksistä ja epävarmuudesta nousi jotain paljon parempaa: horjumaton usko. Tämä reissu oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Mikä helpotus olikaan nähdä ja kuulla, että vihdoin joku on valmis tekemään kaikkensa kusirakkoni eteen. Kaikki on tavallaan ennallaan, mutta silti toisin kuin ennen. Samaan aikaan haikeaa ja jännittävää. Päällimmäisenä tunteena on syvä kiitollisuus. Reissun päällä ymmärsin, että päästäkseni tänne - oli ensin uskallettava luopua tästä ajatuksesta. Tärkeimmältä tuntui saada asiat vihdoin nytkähtämään eteenpäin. Kyllä, onnittelin itseäni. Tämä paska, joka on laittanut vähän jokaisen polvilleen kantajaansa myöten - on toivottavasti päättymässä onnellisesti. Nyt kun asiat ovat saaneet uuden käänteen - olen oikeastaan pahoillani siitä, että annoin tämän kaiken jatkua näinkin kauan. Tämän hetkinen ilo ja onnellisuus, on ehkä turhankin kalliisti ostettu kaikella sillä, mitä olen joutunut viimeisen yli kahden vuoden aikana kokemaan. Nyt odotellaan tietoa siitä - hoituuko asiat Oulussa (ilman jappasua) vai jatketaanko Jorvissa ja Meilahdessa niin kauan, kun tarve vaatii.
Lokakuun ensimmäinen päivä on juuri vaihtunut. Pimeys on jo laskeutunut saapuessamme Ouluun. Silmiäni kivistää. Kuuden tunnin junamatka ei ehkä kuulosta paljolta, mutta urologin vastaanoton ja kaikkien muiden paineiden päälle se oli aikamoinen saavutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti