10.10.2019

Pinnan alla palasina

Tänään 10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää.

Lokakuu on sateinen ja harmaa. Herään yksin vuoteessani ja pohdin, huomaisiko kukaan, jos minua ei olisi? 

Aiempina vuosina ei ole ollut aikaa juurikaan käsitellä tunteita tai saati sitten tapahtuneita asioita - joten koin helpommaksi olla se kiltti ja reipas. Se joka jaksoi aina. Lopulta sanoittamattomat tunteet kasvoivat sisintä kalvavaksi möykyksi. Siitä alkoi vyyhti, joka oli vähällä loppua huonosti. Sitten kun kaikki romahtaa kerralla - menee mukana koko tyttö.

Syksyllä vahvistui tunne, etten jaksa enää elää. En varsinaisesti halunnut kuolla, minulla ei vain ollut voimia enää elää. Ajattelin, että tämä helvetti ei lopu koskaan ja että täältä on päästävä pois. Useinkaan itsemurhassa ei ole kyse halusta kuolla vaan halusta päästä pois sietämättömästä tilanteesta. Ajatus kapenee ja henkinen tuska pyyhkii tieltään kaiken - menneisyyden ja tulevaisuuden. Tuli siis se musta piste, jolloin en enää kestänyt. Muistan toivoneeni, että joku olisi huomannut miten paha olo minulla oli. Kukaan ei kuitenkaan huomannut. Tai jos huomasi - ei siitä ainakaan sanonut.

Ei ole asiaa, josta keskustelemista kavahtaisin. Minulla ei ole menetettävää kasvojen tai statuksen suhteen. Olen niin väsynyt. En ole nukkunut yksiäkään ehjiä tai täysimittaisia yöunia pitkään aikaan. Tällä hetkellä olen niin väsynyt etten pysty nukahtamaan. Makaan sängyssä ja mietin ahdistuneena, että jokainen valvottu sekunti on pois unen määrästä. Olen ratkeamispisteessä. Entä jos ei yksinkertaisesti pysty nukahtamaan, vaikka on epätoivoisen väsynyt? Näen painajaisia. Olen itkenyt itseni uneen lukuisia kertoja.

Kaikki on kaatunut monta kertaa päälle ja hajoittanut kaiken. Olen aloittanut monta kertaa uudestaan. Herännyt jokaiseen päivään. Sulkenut silmäni jokaisena yönä. Välillä helpotuksesta huokaisten, välillä väsymyksestä uupuneena ja välillä silmät turvonneena itkemisestä. On aika vaikea kuvata sanoiksi sitä, miltä tuntuu, kun järki sumenee. Elämä tuskin kenelläkään on pelkästään tasapainoista ja riemullista kiiltokuvaa. Se säröilee, satuttaa, pettää odotukset, kasvattaa ja aiheuttaa kipuilua. Välillä oma käytös hävettää ja anteeksipyytäminen tuntuu liki mahdottomalta.

Tällä hetkellä masennus puskee ulos itkunpuuskina ja voimattomuutena. Tuntuu, että keuhkot painuivat kasaan ja ettei henki kulje. Tonnin painoinen kivi rinnassani. Ymmärrän, jos joku haluaa turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla. Itse en halua olla turta. Sotkuinen kotikaan ei enää häiritse ja ihmisten narinat mitättömästä asioista ärsyttävät. Alkuviikosta menin hyvinvointikeskukseen lääkärin vastaanotolle. Itkin koko matkan, mutta menin kuitenkin. Kuukausien ahdistus, uupumus ja unettomuus veivät voiton. Lääkäri kuunteli itkunsekaista vuodatustani. Olen niin loppu, että hyvä jos jaksan hengittää. Lääkäri oli lievästi sanottuna kyvytön. Olin kuitenkin itse päättäväinen ja sanoin, että tämä asia hoidetaan nyt loppuun asti.

Nyt viikon verran arvon kusivehkeeni ovat olleet aivan helvetin kipeänä. Toivottavasti kukaan ei enää koskaan sano tai tule sanomaan, että kipu kasvattaa ja kärsimys jalostaa. Vitut se mitään kasvata, paitsi ahdistusta ja vitutusta ja unettomuutta. Olen itkenyt viikon verran nyt kotona sitä, että mihin tämä elämä on oikein mennyt. Ajattelen ettei ketään muuta rangaista näin. 

Kyllä - kauhistelen itsekin sitä, millaiseen negatiivisen ajattelun kierteeseen olen (toki olosuhteiden takia) parissa vuodessa ajautunut, vaikka en ole perusluonteeltani lainkaan negatiivinen. On vaikea löytää elämästäni yhtään hyvää asiaa. Kaikki tuntuu julmalta ja epäoikeudenmukaiselta ja ajatukseni vellovat suossa. En pysty pidättelemään kyyneleitäni pienenkään vastoinkäymisen edessä. Se tuntuu sietämättömältä. Miten ihminen voikin olla näin heikko? Ajattelen.

1 kommentti:

  1. Ihan hirveästi voimia Hanna! ja todellakin moni huomaisi (ja surisi!) jos et olisi olemassa. Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti lukemassa sun blogin ja telepaattisesti lähetän voimia ja toivon, että sun pjaskamainen kärsimyssuo loppuu vielä joskus, tai ees helpottaa niin, että elämässä on enemmän hyvää kuin huonoa. En osaa mitään järkevää tai etenkään lohdullista kirjoittaa, mutta halusin vain kertoa, että sulla on tälläinen näkymätön tsemppari, ja uskon etten ole ainut.

    VastaaPoista

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat