Surullinen murhenäytelmä

Tämä on painajainen, josta ei ole enää heräämistä entisenlaiseen arkeen.

Varhain tiistaiaamuna (kyllä, taas) raivosta uhkuen menin hyvinvointikeskukseni akuuttivastaanotolle. Lämpö ja kusinäyte. Ensimmäinen konsultaatiopuhelu yläkerran lääkärille (hoitanut mua paljonkin). Läjä ohjeita ja konsultaatiopuhelu päivystävälle urologille. Kestokatetri muutamaksi päiväksi.

Kello on himpun yli kolme iltapäivällä. Ulkona aurinko pilkahtelee. Virtsarakon verilöyly on alkanut vain muutamaa tuntia myöhemmin kestokatetrin laitosta. Astelen helvetin esikartanon luukulle. En osaa enää sanoa sitä, monesko kerta tämä on verisen kusen kanssa tässä talossa. Sen kuitenkin osaan sanoa, että vuoto on aiempaa massiivisempaa ja se on saatava loppumaan. Siinä sitä taas istutaan, verilöylyn kanssa traumahuoneessa kirurgia vastapäätä. Tai pikemminkin niin, että näen itseni istumassa traumahuoneen paareilla, katson kun kirurgin suu liikkuu ja hän puhuu. Oikea Hanna istuu paareilla liimaantuneena eikä ymmärrä. Lavatoidaan veristä rakkoa ruiskulla. Tuloksetta. Uskaltaudun kysymään kuitenkin, että voisinko päästä kotiin? Et. Kuului ääni ihan toiselta suunnalta, johon kysymykseni esitin. Vaihdan tutun sairaala-asun ylleni. Katson virtsaputkeeni laitettavaa huuhtelukatetria ja mietin, että tervemenoa. Minä en halua olla täällä. Jumalaton kipu kusielimissä alkaa ottamaan vallan. Nieleskelen kyyneleitä ja puren huultani. Tämä tyttö ei lahoa. Olo on helvetillinen.

Aloitetaan verenvuotoa tyrehdyttävä lääke suonensisäisesti, jonka jälkeen nopea siirto vuodeosastolle näkemään kolmiolääkkeiden siivittämää unta. Pakko lähteä ulos osastolta, seinät kaatuvat päälle. Oksettaa. Paha olo. Helvetillinen kipu. Mikään ei auta. Itken ripsivärini sairaalan peittoon. Sama osasto pyörii alla. Kirran tornin vitonen. On vain minä ja sietämätön kipu. On aamuyö ja pimeys.

"Virtsarakon limakalvo ei enää kestä ja terve virtsarakko ei vuoda verta"- sanoi seuraavana aamuna urologi. Vituttaa. Vaikka aikaa valmistautumiseen on ollut hyvinkin reippaasti, silti se tuli yllätyksenä. Olen tietoisesti jättänyt kysymättä virtsarakon ennusteesta, koska en halunnut kuulla sitä. Nyt asioista puhuttiin ennen kotiin lähtöäni ilman minkäänlaista sensurointia. Tavallaan tuntui hyvältä, että joku vihdoin puhuu suoraan. Puuduteinstillaatio sovittiin torstaiksi, seuraava puuduteinstillaatio ensi viikon maanantaille sekä virtsarakon tähystys ensi viikon keskiviikoksi. Urologi haluaa nähdä etenkin sen, miltä virtsarakon seinämät näyttävät.

Inhoan edelleen vahvasti kysymystä: "miten voit?". En tiedä mitä siihen pitäisi oikein vastata. Olen tottunut vastaamaan: "voin ihan hyvin", vaikka välillä hädin tuskin pystyn seisomaan. Tässä "hyvinvoinnissa" on jumalaton määrä tuskaa ja ahdistusta. Lukuisia kyyneleitä ja unettomia öitä. Tästä on siis hyvinvointi ajoittain hyvinkin kaukana. Tällä hetkellä olen kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Edelleen kaikesta eniten pelkään sitä, että jos annan kaikille tunteilleni vallan, hajoan tuhansiksi sirpaleiksi enkä enää koskaan pysty kasaamaan itseäni. Se ei ole ollut kovinkaan kaukana. Elämä opettaa sellaisiakin asioita, joita en olisi oikeastaan halunnut edes tietää. Joskus tyynyni ei tulvi kyyneleistä. Joskus sataa ja joskus paistaa. Joskus on tyyntä ja joskus myrskyää. Joskus jäljellä on loputon pimeys. Se on kai ihan okei. Me kaikki olemme olleet tuossa tilanteessa ainakin kerran.