Kystoskopia!

Istun urologian poliklinikan odotusaulassa. Taustalla kuuluu puheensorinaa ja ihmisten liikehdintää. Ihmisiä vilisee ohitseni. Minä istun paikallani ja olen hiljaa. Olisin juuri nyt esimerkiksi mieluummin kuolleena katuojassa kuin menossa kystoskopiaan. Jännittää. On jännittänyt koko aamun. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, että kaikki sisuskalut kääntyisi samaan aikaan ympäri, oksennan ja pyörryn. Vuoronumeroni kilahtaa televisioruutuun. Voi perkele. Sairaanhoitaja tulee käytävään vastaan, esittelee hymyillen itsensä ja siirrymme kystoskopia-huoneeseen. Huone on kylmä ja hämärä. Sairaanhoitaja häärii ympärilläni ja urologille on juuri soitettu.

Tiedoksi niille, jotka eivät ole kokeneet kystoskopiaa niin sinnehän pääsee kulkemalla vain yhtä reittiä. Rintamasuunta pukuhuoneeseen. Housut pois ja viime hetken henkinen valmistautuminen. En ole siis aiemmin ollut polilla kusivehkeiden tähystyksessä noin niinku "muuten vaan". Kahdesti on polilla tähystetty - ensimmäisellä kerralla kaiveltiin katkenneen stentin pätkä ja toisella kerralla katkenneen katetrin pätkä. Kusivehkeiden pesu ja puudutus. Urologikin saapuu paikalle. Kehoitan häntä olemaan helläkätinen, sillä kusivehkeeni ovat varsin hellänä. 

Olin päättänyt, että hyvin tämä homma menee. Ja lempeän sairaanhoitajan vakuutellessa, että näitä toimenpiteitä tehdään päivittäin useita - oli luottavainen fiilis. Pystyin siis rehellisesti vastaamaan "mikä fiilis?"- kysymykseen, että ihan hyvä. Sain kehuja reippaudestani kuin 4-vuotias tytöntyllerö. Jee, oon reipas!

Ensin tarkasteltiin virtsaputken tilanne ja sitten vietiinkin jo kystoskooppi kusirakkoon. Yritin päätellä urologin ilmeestä, että millaisia uutisia sieltä mahtaa tulla.

"Virtsarakko näyttää ylivenyttyneeltä, mikä ei ollut yllätys". Sanoo urologi. Saman kuvan sain verkkokalvoilleni tähystysmonitorin näytöltä. Se ei ollut kaunis näky. Turvallisessa ja rauhallisessa ilmapiirissä oli hyvä käsitellä kipeitä asioita. Kyseisellä urologilla on aina kaikki aika maailmassa vastata mun jokaiseen kysymykseeni. Olenkin miettinyt, että onkohan hänellä koskaan kiire? Jos on niin hän ei ainakaan näytä sitä. Tähän saakka olen kutakuinkin pystynyt puhumaan kusirakostani tasaisella ja varmalla äänellä, mutta nyt rupesi itkettämään. Tämä on vaikeaa minulle. Tämä on vaikeaa lähimmäisilleni. Ja tämä on vaikeaa myös hoitaville lääkäreilleni. Kai pääosin siksi, että he eivät ole aiemmin joutunut kohtaamaan mitään vastaavaa. Tällaista 25-vuotiasta nuorta naista, jonka kusirakko ja elämä on pilalla. Kävi melkein sääliksi heitä, kun huomasin miten avuttomia he tilanteessa olivat. Oli helpompi kääntää puheenaihe johonkin muuhun kuin kohdata tuo toivonsa ja pian jo järkensäkin menettänyt Hanna. No, lähden ajatuksesta, etten toivo kevyempää taakkaa vaan leveämpiä hartioita.