Kun Hanna diagnoosit sai

"Hypotoninen virtsarakko. Uretrokystometriassa matalahkot sulkupaineet ja yskityksen aikana virtsa karkaa. Kunnollista detrusortoimintaa rakon osalta ei tule esille ja free flow on ponnistelemalla tehty hypotonisen rakon käyrä. Urodynaamisesti tilanne sopii hypotoniseen virtsarakkoon sekä sulkijalihaksen inkompetenssiin."

Elokuussa, ollessani toisella osastojaksolla - tehtiin urodynaamiset tutkimukset. Iltakierrolle tullut urologi kertoi tutkimusvastaukset. Sitten vietettiinkin hiljainen hetki ja istutin kyseisen urologin tenttipenkkiin. Piinasin toistuvasti kysymyksellä miksi? Miksi just nyt? Miksi minä? Miksei joku muu minun sijaan? Mikä tämän kaiken aiheutti? Onko vastaavia tapauksia? Tuleeko mun kusirakosta enää normaalia?

Sain vastaukseksi, että hän kertoisi, jos hän vain tietäisi. Lääkäri ei menetä kasvojaan, jos hän myöntää ettei tiedä jotakin asiaa - tässä tapauksessa kysymyksiini vastauksia. Jos hän lupaa selvittää asian, tai lupaa yrittää löytää vastauksia kysymyksiini ja muistaa kertoa ne vielä minulle, kaikki on hyvin. Viisas lääkäri konsultoi myös kollegojaan arvovaltansa siitä kärsimättä. Konsultoitu on ja paljon. On konsultoitu muun muassa gastrokirurgia, neurologia, neurofysiologia ja sisätautilääkäriä. Ja näin monen kuukauden jälkeenkään meillä ei ole vastauksia esittämiini kysymyksiini. Paitsi siihen ettei virtsarakostani ole tulossa enää normaalia - toimivaa rakkoa. Eli se on entinen kusirakko se.

Potilaan suhde sairauteen syntyy silloin, kun hän kuulee asian. Ja potilaan mieleen jää loppuiäksi, miten ikävät uutiset kerrotaan. Muistan hyvinkin elävästi tuon perjantai-illan, jolloin urologi tuli kertomaan urodynaamisen tutkimuksen vastaukset. Muistan lääkärin asennon, äänenpainon, katseen ja eleet. Voisin väittää, että tällaisissa tilanteissa sanojen sävyt ja tunnelmat ovat yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiä kuin itse sanat. Muistan sen, kuinka kyseinen lääkäri luopui kiireen tunnusta, pysähtyi äärelleni ja eläytyi tilanteeseeni.

Ihminen on aina sairauden edessä kaikkea muuta kuin oma itsensä. Sairaala, toimenpiteet, kokeet ja kaikki siihen liittyvä pelottaa. Ja pelokas ihminen ei ymmärrä mitä hänelle kerrotaan. Tai jos ymmärtää, ei välttämättä sisäistä kuulemaansa. Siksi olisikin tärkeää, että tietoa annosteltaisiin. Potilaalle täytyy antaa aikaa sulatella kuulemaansa. Ei saa puhua päälle, eikä keskeyttää ja ei saa hoputtaa - sanat voi joutua toistamaan useampaan kertaan.

Alkuun oli mahdotonta nähdä yhtään mitään hyvää tässä. No, väittäisin, että eihän siinä itsessään olekaan, mutta asioilla joita se toi mukanaan saattoi ollakin. Olen oppinut itsestäni ja omista voimavaroistani valtavasti. En tiennyt esimerkiksi, että osaisin laittaa blogin pystyyn. No, kaikkea oppii kun vain ryhtyy! Monet sairastuneet pitävät kokemusta arvokkaana. Sairauden sanotaan osoittaneen, mikä elämässä on todella tärkeää ja mistä ei kannata stressata. Minäkin kuulun tähän kastiin. Elämältäni meni pohja viime kesänä ja tunne on vahvistunut tässä matkan varrella entisestään. Elämäni koki valtavan kolauksen ja kaikki on pitänyt rakentaa pala palaltaan uusiksi. Yhtäkkiä työ ja kaikki sen mukanaan tuoma tuttu ja turvallinen perusarki, kiire, stressi ja aikataulu olivat poissa. Kaiken tämän tilalle on tullut sairaala, lääkitykset, kivut ja toisenlaiset huolet. Sairaala jakelee aikataulut  ja tahdin määrää kusirakko. Olen joutunut tekemään paljon surutyötä ja luopumista luopumisen jälkeen. Osa asioista on ollut helpompi jättää taakseen kuin toiset.