On kulunut vuosia siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Välillä olen miettinyt, miksi hiljennyin niin pitkäksi aikaa. Ehkä vastaus ei ole niin yksinkertainen, mutta yksi iso syy on ollut se, että elämä antoi hetkeksi tilaa hengittää.
Virtsarakkoon annetut Botox-injektiot toivat aikanaan helpotuksen, jota olin kaivannut. Kipu väistyi sen verran, että pystyin keskittymään muuhunkin kuin selviytymiseen. Kun ei ole jatkuvasti rikki, ei myöskään ole samanlaista tarvetta kirjoittaa siitä kivusta auki. Blogi jäi taka-alalle, kun arki alkoi muistuttamaan enemmän elämää kuin pelkkää kestämistä.
Mutta kuten niin usein käy, se helpotus ei ollut pysyvää. Vaste Botoxiin hiipui ajan myötä. Vuosi sitten tammikuussa hoitoa muutettiin ja siirryttiin Dysport-injektioihin. Muistan vielä sen toivon - ehkä tämä toimisi taas, ehkä saisin lisää aikaa ilman tätä jatkuvaa kipua. Nyt huomaan olevani taas samassa pisteessä. Vaste on hiipunut myös Dysportin kohdalla.
Näiden vuosien aikana elämässä on tapahtunut muutakin. Olen valmistunut sairaanhoitajaksi ja astunut työelämään. Se on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta myös vienyt voimia. Kun päivät täyttyvät vastuusta, kohtaamisista ja työstä, joka vaatii paljon, ei illalla ole välttämättä enää mitään annettavaa. Ei sanoja, ei jaksamista, ei halua palata kivun äärelle kirjoittamalla siitä. Ehkä kirjoittamattomuus on ollut myös selviytymiskeino. Yritys pitää kiinni niistä hetkistä, jolloin kipu ei määritä kaikkea. Mutta nyt huomaan palaavani tänne. Ehkä siksi, että tilanne on taas muuttunut. Ehkä siksi, että en enää jaksa kantaa tätä kaikkea vain sisälläni. Tai ehkä siksi, että tämä on aina ollut yksi tapa yrittää ymmärtää ja kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti