Osteotomian vuosipäivä

Tänään tulee vuosi reisiluun osteotomiasta = reisiluun katkaisusta ja kääntämisestä. Jos on joskus maannut happimaski naamalla erilaisiin monitoreihin kytkettynä leikkaussalin pöydällä ja pelännyt sitä, mitenköhän tässä käy, tietää, mikä siinä hetkessä on merkityksellistä. Ne hoitavat kädet ja myötätuntoiset katseet. Ja ne oikeat sanat: positiiviset, mutta kuitenkin sellaiset rehellisen lohduttavat, joskus ehkä ihmeitäkin tekevät. Kokemusta on. Ei peloissaan oleva potilas kaipaa epäuskoa. Hän kaipaa uskoa. Leikkaussalin pöydällä monitoreihin liimattuna ehkä enemmän kuin koskaan.

Ensimmäiset puolivuotta leikkauksen jälkeen oli kyllä kusisinta paskaa. Ainakin nyt tiedän, miltä tuntuu kerta toisensa jälkeen kuivata kyyneleitä ja niistää siihen keltaiseen käsipyyhepaperiin, jolla lähtee tahrat ihon syvimmistäkin pintasolukoista Tiedän millaista on syödä aamupalaksi särkylääkkeitä ja sämpylää, jotka omat kyyneleet ovat suolanneet. Tiedän miltä tuntuu istua autossa kohti päivystystä, kun tuntuu ettei Kuusamontie pääty koskaan. Tiedän millaista on herätä keskellä yötä vaihtamaan vetistyneitä tyynyjä. Tiedän millaista on kuukausitolkulla odottaa reisiluun luutumista. Tiedän miltä tuntuu, kun minkäänlaista ennustetta ei voida antaa. Tiedän myös miltä tuntuu, kun käveleminen pitää opetella uudestaan. Ja tiedän myös sen, miltä tuntuu olla täysin toisten armoilla ja autettavana.

Aika monta päivää vaihtaisin siis toipumisajalta pois, mutta samaan leikkaukseen menisin vaikka heti. Vuosia kestänyt nivuskipu, lonkkakipu sekä toistuvat limapussin tulehdukset jäivät Avohoitotalon leikkaussaliin. Ja jumankauta, mulla on edelleen vasen jalka! Todennäköisesti kun riittävästi pelkää, todellisuus voi yllättää positiivisesti.