Tuomion hetki

Kevät on selkeästi tulossa. Lumet alkavat kovaa vauhtia sulamaan. Puiden oksilta putoileva lumi tekee pieniä kuoppia pehmenevään hankeen. Räystäiltä riippuvat suuret jääpuikot säteilevät ja kimaltelevat auringossa, ja niiden kärjistä sulaa vesipisaroita. Teitä reunustavat kinokset kutistuvat ja alenevat päivä päivältä. Silti lähinnä nyt tuntuu siltä ettei tulee kesää tai edes koko kevättä.

Jälleen sisuskalut vääntyvät ja yöunetkin viime yönä menivät. Mutta juuri siltä tämän kai kuuluukin tuntua. Tunnelma on jälleen kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki. Hyvä Luoja, anna sen saakelin ortopedin nyt kutsua minut vastaanotollensa. Huudan mielessäni. Pian saisin jälleen kuulla, mihin suuntaan elämäni on menossa.

Miten menee? ortopedi kyselee kulmiensa takaa. Mutta niinhän kuuluukin kysyä, minä mietin. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. Hän laski hartiansa alas kuin valmistautuen syvälliseenkin keskusteluun. Ja minä istuin siinä häntä vastapäätä ilmekään värähtämättä. Jokin hänen olemuksessaan tai ilmeessään tt-kuvia tutkaillessa teki oloni kuitenkin levottomaksi. Kun hän sitten aloitti lauseen "valitettavasti", tiesin lopun jo ennen kuin hän ehti sanoa sen ääneen. Sitten jälleen kerran se on varmaa. Ortopedi selittää kaiken yhtenä loputtomana termien tulvana, ehkä vain päästäkseen poissa tilanteesta, jossa potilaalle kerrotaan hänen kohtalonsa. Kuulen sanoja sieltä täältä. Huonosti luutuu. Ei kiinnity. Särähtää korvaani. Sitten hän käänsi katseensa kohti vastaanottohuoneen kattoa, ikään kuin olisi rakentanut sinne jotakin uutta. Ja minä näin katon rappauksissa ja lampun kehikoissa vain roiskeita, vääryyttä ja pohjatonta tuskaa. Sanoin, että olen tehnyt kyllä kaikkeni, mutta tässä ei ole enää mitään järkeä.

Omien haaveiden laittaminen taka-alalle tai hylkääminen kokonaan tämän jalan vuoksi on ehdottomasti rankinta tässä kaikessa. Olin tiennyt haluavani juosta lähitulevaisuudessa ensimmäisen satamailisen ja kilpailla joko seikkailu-urheilun vuorokauden mittaisessa kilpailussa tai useamman päivän kestävässä kilpailussa, mutta nyt ne on täysin pois suljettuja tämän jalan vuoksi. Juokseminen on minulle kuin syöminen tai nukkuminen, tapa olla olemassa. Tällä hetkellä kukaan ei tiedä, voinko juosta enää koskaan. Ortopedi ehdotti uuden harrastuksen aloittamista. Vastasin hänelle, että uuden harrastuksen tyrkyttäminen tässä tilanteessa on kuin tarjoaisi lasketteluviikonloppua neliraajahalvaantuneelle (pahoittelen ilmaisua/vertausta). Ja sitäpaitsi, kun ottaa huomioon tällä hetkellä maailmassa vallitsevan tilanteen sekä oman terveydentilani, se on mielestäni ihan yhtä utopista kuin että kuvittelisin lähteväni avaruuteen. Ortopedin silmät säteilivät lämpöä ja ymmärrystä. Ne loistivat kirkkaana kuin kesäpäivän aurinko ja hänen hymykuoppansa kaivautuvat syvälle poskiin. Katsahdin häneen huojentuneesti. Ripaus empatiaa mahtuu maailmaan aina. Sitten loppuivatkin sanat. Olen aina ollut sanavalmis, varsin suulas suustani sekä hyvät puhelahjat omaava, mutta tänä maaliskuisena maanantaina minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Astun ulos vastaanottohuoneesta ja käytävällä huomaan käveleväni edestakaisin, ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin, en kai osannut päättää, minne suuntaan tietoni kanssa menisin.

No, ehkä kun aikaa taas kuluu niin koittaa kevät, tulee alkukesä. Ja jaksan taas katsoa ympärilleni. Ihminen sopeutuu. Se vain menee niin. Siitä tulee arkea. Onhan se todella paskaa ja pelottavaa eikä siihen kukaan halua, mutta kun olet siinä tilanteessa (tai minä tässä) niin on parempi tehdä siitä tilanteesta niin hyvä kuin mahdollista. Tällaista tämä elämä kai on, aina vaan vähän sitä sun tätä. Tunteita ristiin ja rastiin, askel askeleelta ja päivä päivältä. Onhan se pelottavaa paljastaa rajalliset voimavaransa ja tunnustaa ettei kaikki mennytkään niin kuin elämänsä suunnitteli. On paljon helpompi työntää ikävät asiat pois ja unohtaa ne kuin kohdata ne. On paljon helpompi ajatella, että jos niistä ei puhu, ne katoaa. Jotenkin sitä vain ajattelee ettei kenelläkään toisella mene yhtä huonosti. Kaikki muut onnistuvat ja itse aina vain epäonnistut. Rikkinäisenä sitä vain odottaa hetkeä, kun kaikki on taas hyvin ja pääsee kertomaan miten huonosti asiat olivat. Mutta kun tilanne on päällä, asioista on hirveän vaikea avata suutaan. Ehkä on liian haavoittuvaista sanoa olevansa rikki ja kamalan sankarimaista sanoa olin rikki. Ennen juhannusta uusi tt-kuva ja uusi tuomion hetki. Jos luutumista tapahtuu - sovitaan levyn poistosta ja jos taas luutumista ei tapahdu - otetaan luuta lantiosta ja luudutetaan.