Osteotomia

On kiireetön torstaiaamu marraskuussa 2020. Ulkona sataa mustaa, raskasta vettä. Kävelen kohti Avohoitotalon toista kerrosta. Kello on seitsemän aamulla.

Leikkaava ortopedi tulee katsomaan minua osastolle ennen leikkaussaliin siirtymistä. Hän on hymyilevä ja vaikuttaa rauhalliselta. Ortopedi pehmenee hiukan nähdessään ahdistukseni ja sanoo, että olen hyvä siinä mitä teen. Et sinä tähän kuole. Ajattelen, että viimeistään leikkaussalissa pääsen pelosta. Juonipaljastus: en päässyt. Leikkaussalissa laverilla maatessani jouduin jälleen katsomaan taivaalle.

Anestesiahoitaja alkaa kertomaan, että leikkaus tehdään spinaalipuudutuksessa. Olen aivan sanaton. Tajuan, että tulen kuulemaan kaikki äänet. Saan sanottua, että rajani menee luusahan äänessä. Käydään neuvottelua leikkaussalihenkilökunnan ja minun välillä. Päädytään siihen, että saan puudutuksen lisäksi rauhoittavaa lääkeainetta suoneen. Kaksi kertaa kuulen luusahan äänen ja sen jälkeen vintti pimenee. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Kun seuraavan kerran herään, olen edelleen leikkaussalissa. Kuinka kauan olen ollut täällä? Myöhemmin käy ilmi, että tuntikausia.

Heräämön kaiuttimesta kuuluu BEHM:n apokalyptinen häpeä. Itkusta nikotellen oksennan kaiken ulos. Hengissä ollaan, mutta olo on hurjan hutera. Jalkaa särkee kovasti. Hyvä Jumala. Jos tämä on krapula, en juo enää koskaan. Ja jos tämä on helvetti, rukoilen uutta mahdollisuutta elää kaksikymmentäkuusi ikävuottani ja toivon parempaa lopputulosta.

Seuraavana päivänä leikkauksesta päädytään laittamaan heräämössä reisihermoon puudutuskatetri. Neljän päivän ajan saan kuuden tunnin välein sen kautta puudutusainetta. Siitä, kuinka monta päivää kovaa kipua kestäisi, saatika koska jalan tunto palautuisi ei ollut mitään takeita. Tulevaisuus saapui pikakelauksella. Aivan kuin yksi jakso Tv-sarjasta olisi jäänyt näkemättä. Tuli tunne, että pitäisi kelata taaksepäin, sillä jotain oli jäänyt puuttumaan välistä. Myös minut leikannut ortopedi tulee käymään katsomaan minua. Ilmoittaen samalla, että hoitava ortopedi vaihtuu toiseen. Tipuin alas rytisten. Sanat, tunteet ja lupaukset asettuivat kyseenalaiseen valoon. Saan sanottua riipivän ein. Kerron etten todellakaan olisi suostunut leikkaukseen, jos olisin tämän tiennyt. Tilanne on epätodellinen. Kaikenhan piti olla sovittuna ennakkoon. Mutta ortopedi vain jatkoi puhettaan siitä, miten tästä eteenpäin. Hänen sanansa tipahtelivat raskaina pieneen potilashuoneeseen. Minä nieleskelin kyyneleitä. Epätoivoni ja haavoittuvaisuuteni viilsivät ortopedia syvältä.

Kuntoutumisen suhteen ihan itse joudun jokaisen askeleen ottamaan ja jokaisen harjoituksen tekemään. Onneksi on jälleen shortsit ja käytävän sälekaihdinten välistä näkyy marraskuinen tähtitaivas.