Makasin eilen sohvalla ja pohdin tämänhetkistä elämääni vähän päätäni pyöritellen. Kunpa vain näkisitte mitä ja millaista tämä elämä on täällä "kulissien takana". Monelta osin elämäni on kovin repaleinen.
Oon niin loppu tähän paskaan. Minulla on pitkä pinna, mutta vuosien säryn jälkeen se on lyhentynyt melkoisesti. Olo on jotenkin niin turta. Tuntuu kuin olisin jälleen pudonnut sisäiseen tyhjyyteen. Kukaan ei osaa tai pysty auttamaan. En osannut yhtään ajatella, saati varautua siihen, että oikea jalka alkaa oireilla myös. Oikean nivusen kipu alkoi todella rajuna sunnuntaina ja sieltä asti sitä on jatkunut armotta. Itkin eilen illalla, itkin yöllä ja itkin tänään aamulla kuudelta. Mä en vaan jaksa tätä enää yhtään. Joka saatanan ainoa päivä vuodesta ja joka tuutista samaa saatanan paskaa. Vuodesta toiseen pitkälti paskaa. Pettymys. Se iski vain pari päivää myöhemmin. Kaikkeni olen antanut fysioterapiassa/omatoimisessa harjoittelussa ja tämä paska on se palkka, jonka saan.
Tällä hetkellä pystyn liikkumaan sen verran, että saan otettua lääkeyhdistelmäni kolme kertaa päivässä. Kipukynnykseni on aina ollut korkea. En ole kovin innokas kipulääkkeiden käyttäjä, mutta ajatus niiden olemassaolosta toi pitkään turvaa. On ollut kova paikka tajuta, että turvaa ei olekaan. Kipu on sietämätön. Sadan metrin kävely tuntuu kymmeneltä kilometriltä. Pahimmillaan joudun laahustamaan, koska etenkään vasen jalka ei kestä täydellä elopainolla varaamista. Pystyn vielä siis astumaan sillä, mutta jos rasitan sitä liikaa, alkaa tuntua kuin kävelisin pelkällä luulla. Jalka voi pettää alta koska tahansa. Joudun menemään portaat yläkertaan perse edellä. Ei puhettakaan, että portaita voisi kävellä ylöspäin ilman jumalatonta tuskaa. Näistä koostuu pääosin nykyinen pakettini. Istun jälleen paskassa, mutta en suostu hukkumaan siihen enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti