Läpi syyskuun

Omaksuin jo varhain jotain lapsuuden sankareiden asenteesta, jos on lahjakas ja on valmis tekemään töitä, on mahdollisuus päästä pitkälle. Myöhemmin opin, että vaikka sisu ja määrätietoisuus ovat hyviä piirteitä, joskus suurinta viisautta on antaa periksi. Ja joskus taas suurinta rakkautta on lakata yrittämästä ja päästää irti. Se on se kohta, jossa voi kasvaa. Hetkittäin usko loppuu. On hetkiä, jolloin ei voi enää jatkaa. On hengähdettävä ennen kuin voi taas jatkaa. Välillä kuljetaan vauhdilla, kun taas joskus kompastuskiviä on turhankin paljon. Jatkuva toivon menettäminen syö voimavaroja. En minä tilannut näitä kipuja, jotka kulkevat mukanani 247365. En tilannut tätä taistelua katkeroitumista vastaan. Miksi minä? Miksi minun elämäni on mustaa? Miksi minun kehoni ei pysty tuottamaan muuta kuin kipua? Miksi minä olen yksin täällä kaivossa, kylmässä ja pimeässä? En pysty nukkumaan ja kipuaallot lyövät ylitseni päivittäin. Kipu on kamalimmillaan öisin. Se säteilee jossain syvällä lonkkanivelessä. Se roihuaa kuin tuli, eikä nukkumisesta tule mitään. Toisaalta uskon, että olen alistunut väistämättömään.

Ulkona sataa vaakatasossa vettä. Taivaan kannella on asiansa sanottavana. Minä olen hiljaa. Katselen harmaata taivasta ja vesisadetta ikkunasta. Istun synkin miettein odotusaulan sohvalla, tuijotan keskittyneesti Terveystalon vesiautomaattia ja mietin, että mitä helvettiä tässä taas tapahtui.

Hanna, kuuluu tuttu miesääni takanani. Nousen sohvalta hitaasti ylös ja lähden astelemaan kivusta kärsivänä siihen suuntaan mistä ääni kuuluu. Ortopedi seisoo vastaanottohuoneen oven suulla, pitää ovea auki ja katsoo minua silmiin. Istu alas, ole hyvä, hän sanoo lempeästi. Osoittaen samalla tuolia työpöytänsä edessä ja sulkee oven. Miten olet voinut ja minkälainen kiputilanne on? Hän kysyy. Istun ja katselen häntä silmiin. Hänen katseensa on kirkas. Siitä tuntuu säteilevän järkeä ja ymmärrystä. Yrittäessäni muistella yksityiskohdittain viimeisten viikkojen pelkkää kurjuutta, emmin hetken ennen kuin avaan suuni. Sanat alkavat soljua suustani. Minulla on ollut kovia kipuja eikä tilanne ole menossa ainakaan parempaan suuntaan, minä sanon terävästi ja vilkaisen ortopediä. Hän näyttää rauhalliselta ja asialliselta. Mietin, havaitsiko hän tunnekuohun sisälläni. Ortopedi jatkaa kyselemistä. Olen tehnyt kaiken, mitä fysioterapeutin kanssa olemme yhdessä sopineet ja tämä paska on se palkka, jonka saan. Jatkan. Hänen äänensävynsä säilyy koko ajan samanlaisena, rauhallisena ja varmana. Se rauhoittaa minua hieman.

Kuulepas, ortopedi sanoo - älä säikähdä, puhun nyt suoraan. Ottaen huomioon kokonaiskuvan, lisääntyvän kivun ja sen, että kaikki konservatiiviset hoidot on kokeiltu. Arvelen, että leikkaus auttaa pääsemään kivusta. Laitetaanko nyt sairaalan puolelle leikkausjonoon? Pyritään leikkaamaan vielä tälle vuodelle. Toimenpiteenä NFK30 eli reisiluun katkaisu ja kääntö. Hänen ilmeensä ei värähdäkään. Hän ilmaisee asian äänenpainolla, josta ymmärsin ettei kyseessä ollutkaan kysymys vaan toteamus. Tunsin joutuneeni heikoille jäille. Olin läpikäynyt valtavan tutkimusrumban: lonkan röntgen, lonkan magneettikuvaus, torsiokuvaus, kuormitusröntgen, kaksi eri fysioterapeuttia sekä ortopedin omat tutkimukset ja havainnot. Nyt ne olivat ohi. Todellisuudessa tämä ralli on vasta lähtöruudussaan. En osannut sanoa juuta enkä jaata niin yllätetyksi ja epävarmaksi tunsin oloni. Tunsin katselevani itseäni kuin itseni ulkopuolelta. Se johtui epävarmuudesta ja pelosta. Pakkohan se on. Olen valmis. Saan sanottua. Ajattelen leikkausta kauhun sekaisin tuntein. Ortopedi katsoo minua ja kysyy samalla "miltä sinusta nyt tuntuu?". Istun ilmeettömänä, sanaakaan sanomatta ja mietin, että miltä pitäisi tuntua. Ortopedin sanat iskeytyvät tajuntaani. Täysin vieraita asioita, enkä osaa hahmottaa niiden sisältöä. Kuuntelen ja nyökyttelen. "Onko kysyttävää?". Miten voisi olla? Aivoni jäsentävät paikoilleen asioita, joista en ole kuullutkaan, en tiedä niistä mitään eikä minulla ole aavistustakaan mitä voisin kysyä. Ortopedi yrittää lohduttaa, että kyllä tämä Hanna tästä vielä sujumaan lähtee, ihan totta. Vaikea uskoa kipujen keskellä, mutta kai se niin sitten on.