Tuomion hetki

Päivääkään en vaihtaisi, mutta aika monta valvottua yötä kyllä. Hurjaa sinänsä, että vajaa vuosi sitten syksyllä kävin röntgenissä poissulkemassa lonkan rasitusmurtuman. Vähänpä tuolloin tiesin millainen matkastani muodostuisi, ehkä se valmisti minut sille, mitä oli vielä tulossa. Pian sen jälkeen asiat lähtivätkin vyörymään kohti lopullista ratkaisua. Näillä näkymin edessäni on osteotomia. Se tarkoittaa luun katkaisua ja kääntöä. Reisiluu pitäisi katkaista polven yläpuolelta ja kääntää. Aika hurjaahan se on, nöyryyttävää suorastaan. Jo ensimmäisellä vastaanottokäynnillä viime talvena olin aivan häikäistynyt. Vastapäätä minua istui lääkäri, joka puhui suoraan. Hän oli ensimmäinen, joka sai minut ymmärtämään ettei minussakaan ole mitään perustavanlaatuista vikaa. Kyseessä on enemmänkin ominaisuus. Nivuskipu on kaltaisteni potilaiden yksi tyypillisimmistä oireista, mutta sitä en vielä tuolloin tiennyt. Tällä hetkellä kivut yltyvät iltaa ja yötä kohden ja öisin ne ovat kamalimmillaan. Silloin haluaisin kaivaa kuopan ja mennä sinne kärsimään kuin eläin. Tuntuu kuin joku vetäisi puukolla jokaisen askeleen vaihtuessa seuraavaan. Itkuhan siinä pääsee, kun yrittää väkisin mennä eteenpäin. Kun torsioprofiilin häiriö ja sen vaikutukset elämään aikoivat vähitellen tänä keväänä valjeta, minä ymmärsin, että tämänkin oli vielä tapahduttava osana prosessia, jonka olen viimeisten vuosien aikana kulkenut. Vaikka vastustin, oli lopulta pakko hyväksyä. Oli jälleen mukisematta koettava tämäkin äärilaita, vaikka se sysäisi minut taas uuteen taisteluun selviytymisestä. Olen lääketieteellisesti viallinen objekti, jonka ortopedi haluaisi kuumeisesti korjata.

Ortopedi ei jättänyt spekuloinnille sijaa. Tiesin ettei sieltä ainakaan ilouutisia ole tulossa. Hän puhui niin nopeasti etten pystynyt ollenkaan ottamaan vastaan sitä tietoa, mitä hän kertoi. En muista käynnistä oikeastaan muuta kuin lääkärin suuret, siniset ja kysyvät silmät sekä ajatuksen, että elämäni oli tässä. Maaliskuussa kuulosti, että asia saataisiin hoidettua fysioterapian avulla. Näin vajaa viiden kuukauden päästä kontrollikäynnillä kuitenkin paljastuu ettei ihan näin ole asian laita. Olen saanut kortisoni-injektioita parin kuukauden sisään useita sekä suoraan lonkkaniveleen, että sarvennoisen alueelle, mutta ne eivät tehoa riittävästi. Ortopedi toteaa, että keinot alkavat olla vähissä. Napakka setä, minä ajattelin. Injektioita ei voida loputtomasti pistää. Se on järkytys. Hänen sanoma oli selvä: joko suostun ja hoito heillä jatkuu tai en suostu ja hoito ortopedialla loppuu kuin se kuuluisa kanan lento konsanaan. Potilaana minun pitäisi hyväksyä siis pitkä, mahdollisesti mutkikaskin hoito ja olisi vielä voitava sitoutua siihen.

Eniten pelottaa toipuminen. Siitä tiestä tulee pitkä ja kivinen, enkä tiedä onko kukaan ottamassa reppuselkään. Toisaalta vain tuulessa voi oppia lentämään. Asia, joka pelottaa heittämällä ehkä eniten, on se etten ole varma, pystynkö enää koskaan esimerkiksi juoksemaan. Pystynkö harrastamaan samalla tavalla kuin aiemminkin tai edes lähellekään samalla tavalla. Maailma on toki täynnä harrastuksia, mutta olen jo valinnut niistä ne itselleni sopivimmat. Tarvitsen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En voi oikein muuta kuin odottaa, että aika tekisi jossain vaiheessa tehtävänsä. Tällä hetkellä mieltä polttelisi haastaa itseään kunnolla, mutta kun sitä yrittää, vastassa on seinä, jonka yli ei pääse. Kaltaisiani potilaita ei varsinaisesti kannusteta tavoittelemaan unelmiaan. Siksi varmasti harrastaminen on minulle tärkeää. Tulevaisuus tuskin on enää minun käsissäni. Seuraava vastaanottokäynti on vuoden vaihteessa ja silloin pitäisi päätökseni olla tehtynä. Turha jännittää, kun en kuitenkaan mitään tapahtuville asioille mahda. Vaikeinta on varmasti yrittää antaa anteeksi itselleen ja hyväksyä eletty elämä valoineen ja varjoineen.

Ei muuta kuin seuraavaa käyntiä odotellessa ja elämää panikoidessa tähän viikonloppuun.