13.7.2020

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onneksi on turvallista olla peloissaan.

Pelko. Se saa kaiken niin nopeasti sekaisin ja se saa ihmisen todella nopeasti myös sekoamaan. Pelkoa myös ruokkii yllättävän paljon se, että lukee toisten ihmisten kokemuksia. Toisaalta, pelon äärilaidalla on myös täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Istun Avohoitotalon odotusaulassa. Tunnelma on odottava. Olen menossa lonkan ultraääniohjattuun lääkeaineinjektioon. Toimenpide on sekä hoidollinen, että diagnostinen. Kiinnostaa tietää, tuleeko kipu ainakin osittain lonkkanivelestä vai onko kivun alkuperä jokin muu.

Olen ollut syyskuussa vuoden juoksutelakalla ja toki juokseminen on myös tämän jälkeen hyvin hyvin hyvin pitkässä juoksussa. Viime syksyn Lost In Kainuu jäi siis viimeisemmäksi kilpailuksi. Vaikea sanoa, koska lonkalla kestää jälleen juosta. Tuskin ainakaan ihan heti.

Nimeäni huudetaan. Vastassa on tuttu toimenpidehuone. Se oli huonojen uutisten huone. Niiden uutisten, joita kukaan ei halua kuulla. Jo ovella alkoi ahdistaa. Silmissä sumeni ja korvissa humisi. Happi tuntui loppuvan. Sillä hetkellä tuntui, että kaikki menneiden vuosien kurjat muistot sekä huonot uutiset vyöryvät valtavalla voimalla ylitseni. Olin varma, että kuolen siihen paikkaan.

Ystävällinen, todella rennon oloinen hoitaja selittää toimenpiteen kulun. Pitkät housut pois, nivusalue paljaaksi, pesut ja peittelyt. Jätän sinut nyt tähän odottamaan radiologia. Ole ihan rauhallisin mielin, huikkaa hoitaja tottuneen oloisesti. Ollapa rauhassa tuossa tilanteessa. Tunnen tutun pelon nousevan ja kelaan kaikki kauhuskenaariot mielessäni. Huoneen ovi käy ja radiologi saapuu paikalle vauhdikkaasti, keskeyttäen samalla pohdintani. Hän on yllättävän hyväntuulinen siihen nähden, että on maanantaiaamu. Ehkä hänellä on ollut hyvä viikonloppu tai ehkä hän on juuri palannut kesälomalta. Minä mietin. Hän on onnekseni todella rento, huomaavainen ja herttainen. Mahtava kaveri, varsinainen supersankari. Toimenpide alkaa. Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio pistetään nivusen kohdalta lonkkaniveleen. Tuijotan kattoa. Mietin, oliko ne katon rajassa olevat enkeleitä vai perkeleitä. Olisi sittenkin pitänyt anella se puudutuspiikki, mietin tuskissani. Pistäminen sattuu ja se perkele sattuu edelleen! Hyväntuulinen ja muutenkin elegantti radiologi viheltelee koko toimituksen ajan. Minua sen sijaan ei vihellyttänyt yhtään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Mikä musta tulee isona?

Siinäpä vasta kysymys. Hain syksyn yhteishaussa 2021 opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei mennyt kuin hetki, kun sain tietää koulupaikasta. Se...

Blogin parhaimmat