Viime yönä unet jäi varsin lyhyeksi, koska ahdisti, pelotti ja jännitti. Aivan helvetisti. On keskiviikko yhdestoista päivä maaliskuuta. Vuoronumeroni kilahtaa odotusaulan televisioruutuun. Voi helvetti. Minä en halua olla täällä. Ystävällinen sairaanhoitaja tulee hakemaan minua leikkaussalin viereiseen odotustilaan. Kirurgi vuorostaan tulee tuomaan esilääkkeen. Puolen tunnin piinaava odotus. Hermostuttaa. Tai oikeastaan olen kauhuissani. Yritän olla vain ajattelematta sitä. Annos esilääkettä leviää lämpimänä aaltona aina käsistä jalkoihin saakka. Kirurgi kutsuu leikkaussaliin. Kävelen hitaasti hänen perässään. Nyt ei ole aikaa romahtaa, mietin. Leikkaussalin ovilla päiviä jäytänyt pelko on ehtinyt vaihtua jo puhtaaksi kauhuksi. Esilääke vaikuttaa sen verran, että pystyn kokoamaan itseni. Olo on tukahduttava.
Makaan pöydällä arkana, pelokkaana ja sanaakaan sanomatta. Tarraan pöydän laidoista kiinni ja puristan rystyset valkoisina sen reunoja. Saan stressipallon, jota voi armotta puristella, jos tulee tarve. Korvissani kohisee varmaankin kaikki se veri, joka minussa kiertää. Kirurgi muistuttaa tasaisin väliajoin minua hengittämään. Kyyneleet täyttävät silmäni ja vaikka kuinka yritän räpytellä niitä pois, niitä nousee lisää ja ne valuvat polttavana virtana poskelleni. Metalliset instrumentit kolisevat terästarjotinta vasten. Kuulen hoitajan sanovan kirurgille jotain. Kirurgi vastaa hänelle ja sitten hän onkin taivuttautuneena ylleni. Kuulen kirurgin keskittyneen hengityksen korvassani, kun hän puhuu suojamaskin läpi, joka suojaa hänen suutaan ja mustaa partaansa. Hän oli varmaan tarkkaillut liikkeitäni, sillä näin hänen jälleen kaivelevan puudutuspiikkiä. Lukuisten puudutuspiikkien jälkeen toimenpide ei onneksi tunnu juuri miltään. Kunnes kirurgi poraa ensimmäisen ruuvin kiinni. Se kiertyy hiljalleen paikoilleen, aivan kuin luu olisi puuta. Jomottaa. Vielä ompeleet ja olemme valmiita, lohduttaa kirurgi. Toimenpide vie lopulta kaksi tuntia. Saan kotiin viemiseksi antibiootteja, kipulääkkeitä ja kylmäkäärettä sekä kutsun kontrolliin huhtikuun alkuun.
29-vuotias oululainen, jonka koko elämä meni uusiksi kertaheitolla kesäkuussa 2017. Mitä kaikkea tämä on elämästä vienyt, mistä kaikesta se on tehnyt haastavaa ja kuinka monista asioista on joutunut luopumaan. Tästä alkoi taisteluni omaa kehoani vastaan enkä pystynyt edes kuvittelemaan mikä tie olisi edessä. Tervetuloa seuraamaan elämääni! Löydät mut myös instagramista käyttäjänimellä hannavaa ja tosielamantriathlon.
11.3.2020
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hanna suosittelee
Mikä musta tulee isona?
Siinäpä vasta kysymys. Hain syksyn yhteishaussa 2021 opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei mennyt kuin hetki, kun sain tietää koulupaikasta. Se...
Blogin parhaimmat
-
Maanantaina 13.8. iski jälleen munuaiskivikohtaus. Ei muuta kuin suunta Oulun seudun esikartanoon. Ensimmäisenä sisätautilääkärin vastaanoto...
-
Lauantaina iskin kaikella sillä voimalla, jota tästä 60kg ruhostani irtoaa, vasemman jalan varpaat sohvan metallijalkaan. Tuska, jota tunsi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti