Kuis hurisee?

Jos heitetään Hannaa ajassa pattiarallaa kolme vuotta taaksepäin niin tämän hetkinen elämäni ei näytä hirveästi siltä, mitä olisin sen tässä vaiheessa halunnut tai odottanut olevan. Aika monessakin asiassa ja toiveessa on menty huti. Aloitan maanantaina ammatillisen kuntoutusselvityksen. Hoitokuviot on edelleen ihan päin helvettiä. Se nyt ei varsinaisesti ole mikään yllätys.

Keskiviikkona. Tuo ajatus tunkeutuu päähäni vähän väliä. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä mielessä. Poskiontelonpohjan nosto (Sinus-Lift) on toimenpide, jolla pystytään lisäämään luuta poskiontelonpohjaan niin, että implantti voidaan asentaa luutumisajan jälkeen. Toimenpiteen kuluessa luunkaltainen lisäaine asetetaan poskiontelon limakalvon ja suuontelon alapohjan väliin. Jos esimerkiksi hammas puuttuu yläleuasta, se voi johtaa luukatoon.

Jos sanon ettei mua pelota, valehtelen. Ehkä noin kolme vuotta sitten kyseinen toimenpide ei olisi tuntunut missään, mutta nyt tilanne on aivan toinen. Kun on joutunut tässä vuosien saatossa urologien kanssa vaikka mihin. On joutunut cystofixin laittoon ja virtsanjohtimen stenttaukseen. On sairastanut munuaistulehduksia ja verenmyrkytyksen. On kokenut sen saatanallisen kivun, mitä virtsatiekivet aiheuttaa. Ja on kaivettu katkenneen stentin pätkä ja katkennut katetrin pätkä kusirakosta. Väitän, että jossain vaiheessa kynnys kaikkeen kasvaa ja kohta ei vaan pysty enää mihinkään toimenpiteisiin. Ainakaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Tiedän olevani järjettömän hyvissä ja osaavissa käsissä. Silti mua pelottaa. Näiden ajatusten mukana ilmaantuu myös tuo tuttu ahdistus, joka ei varmasti mene minnekään ennen kuin keskiviikkona vaivun esilääkkeiden saattelemana toivottavasti rennonpaan mielentilaan.

Suu- ja leukakirurgini sanoo aina, että ei pelätä ennen kuin on aihetta pelätä. Siihen minäkin yritän luottaa. Luotan, että tuo kaveri kyllä tietää mistä puhuu. Miksi siis pelätä ennakkoon, kun voi pelätä ja murehtia sittenkin, kun on aihetta siihen? Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, tunsin kuinka hänen empaattisuutensa välittyi minulle asti. Aivan kuin hän olisi halannut minua ja sanonut, että kaikki järjestyy kyllä. Minä hoidan sinua. Kirurgin selkeästi aito välittäminen ja kuunteleminen saivat minut herkistymään. Tunnen olevani etuoikeutettu kohdatessani tuollaisen lääkärin, jonka huomio kiinnittyy selkeästi täysin potilaaseen. Joulukuussa, kun istuin häntä ensimmäisen kerran vastapäätä, hän sanoi minulle, että: minä leikkaan sinut ja olen hyvä siinä, mitä teen. Et sinä tähän kuole. Tuota lausetta toistelen mielessäni satoja kertoja päivässä. Toisaalta taas pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vain.

Päättelin aiemmin päivällä puhelimen näytöllä näkyvästä "urologit"-nimestä, että nyt Oysista soitetaan. Vedin syvään henkeä ja vastasin. Pakotin itseni keskittymään puheluun. Huomasin toivovani jokaisella solullani ettei se tieto tulisi nyt. Pelkäsin, että myös botox-injektiot perutaan. Urologi kertoo toimenpiteen haitat ja hyödyt. Kerron etten halua botoxia pistettävän virtsaputkeen vaan ainoastaan virtsarakkoon. Hätkähdän, urologi ajattelee selvästi samansuuntaisesti. Saan sanottua etten halua kenen tahansa urologin suorittavan kyseistä toimenpidettä, koska edelleen on ryppyjä rakkaudessa. Hän lupaa hoitaa asian. Sovitaan, että saan ajan poliklinikalle 1-2 kuukauden kuluttua. Nyt opiskelen uutta urologian spesifiä sanastoa ja opettelen elämään sen kanssa, juuri kun pääsin perille sakraalisesta neuromodulaatiosta ja sen toimintaperiaatteesta. Asia kuin asia niin tiedonjanoisena ihmisenä kahlaan läpi aina koko Googlen ja luen läpi vertaistukiryhmät. Suurinosa niistä on tosin täynnä lähinnä epätoivoa.