Hymyn takana helvetti

Istun helvetin esikartanon odotusaulassa puolimakaavassa asennossa siksi etten voi kipujeni vuoksi istua suorassa. Kirurgi kutsuu minut vastaanotollensa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sanon hänelle. Miespuolinen kirurgi on onnekseni ystävällinen, lempeä ja asiallinen. Mitä kuuluu? Kysyy kirurgi ammattimaisesti ja yhtä aikaa empaattisesti. Tuota.. minä rykäisen. Saan sanottua etten jaksa enää. Seuraavaksi hän kysyy, millaista kipu on? Kun alan vastata, kysyjän naama vääntyy irvistykseen. Minä en irvistä. Minä itken. En lähde täältä ilman apua. Saan soperrettua itkun seasta. Tuntuu, että sillä sekunnilla hajoan palasiksi. Olin jotenkin onnistunut pitämään itseni kasassa, mutta lopulta en enää jaksanut. Tilanne on lohduton.

Kirurgi miettii hetken. Ja sanoo sitten ettei ymmärrä kusirakkoni päälle mitään. Ensin konsultoidaan urologia, joka sanoo ettei tiedä mitä pitäisi tehdä. Soita kipupoliklinikan lääkärille. Olen sanaton. Urologi, joka on hoitanut mua tulevana syksynä kolme vuotta, ei tiedä mitä pitäisi tehdä tai miten minua voisi auttaa? Ja samalla sysää rumasti hoitovastuunsa lääkärille, joka on nähnyt minut kerran ja joka on soittanut minulle kerran. Jälleen kerran olen terveydenhuollon ammattilaisten heittopussi. Kukaan ei tunnu haluavan kantaa kokonaisvastuuta eikä tieto kulje kunnolla eri ammattilaisten välillä. Onnekseni kipupoliklinikan lääkäri ymmärtää kipujeni vakavuuden.

Lähtiessäni esikartanosta apteekkiin, piiloudun vessaan ja annan itkun tulla. Itken vihasta, sitten epätoivoista ja lopulta surusta. En kyynelteni takaa näe mitään. Harmittaa ja suututtaa. Kerään itseäni kolme varttia. Kävellessäni kohti ulko-ovia, vastaan kävelee muutama urologi. Yksi heistä tervehtii. Olin kuin en huomaisikaan. Mieleni teki näyttää keskisormea vastineeksi. Urologi tiesi ansainneensa sen, mutta hän ei tiennyt, miten korjaisi tilanteen. Hän avasi suunsa kai pyytääkseen anteeksi, mutta sanoja ei tullut. Tunsin oloni typeräksi.