Ei vaan vittu voi olla enää totta

Sain tänään puhelun, neuromodulaatiotestaus on tältä erää peruttu. Vitun vittu, sanon minä. Ei vaan voi olla enää totta. Alkuvuodesta näytti siltä, että tunnelin päässä on valoa vaan taas sai tajuta, että se olikin se juna, joka tulee ja jyrää minut. Toivoin niin kovasti, että asiat olisivat menneet toisin. Tämä on varmaan se hetki, jolloin se kuuluisa kamelin selkä katkeaa. Olen niin loppu tähän paskaan, jota niskaani sataa joka ainoa päivä vuodesta. Henkinen taakka on sen verran raskas etten kestä enää yhtäkään syyllistävää, säälivää tai vähättelevää kommenttia. En enää kestä kuulla kenenkään sanovan, että kyllähän sinä aina jaksat. En minä mikään voimanainen ole enkä sellaiseksi toivottavasti koskaan tule. Aika useastikin ahdistaa ihmisten selkään taputtelu. Sinä olet vahva ihminen, olet selvinnyt ja tulet aina selviämään. Niin monta kertaa mielessäni olen huutanut, että miksi minun pitää aina jaksaa? Kyllä, tässä minä olen ja olen kiitollinen siitä. Eivätkä ihmiset pahaa tarkoita. He todennäköisesti ovat ihan vilpittömästi iloisia siitä, että esimerkiksi infektiokierre selätettiin. Ei tämä asia kuitenkaan ihan vielä ole lusittu. Kun katson taaksepäin kaikkia tapahtuneita asioita, se tuntuu siltä kuin joku repisi sydäntäni irti rinnasta. Taas tuhottiin kaikki se hyvä ja kaunis, johon olin uskonut.

Puhelun jälkeen tuli itku. Se itku tuli syvältä. Jonnekin syvimpään syvyyteen vajonneen ihmissielun voihkiva huutoitku. Nyyhkytykset puistattivat ruumistani niin kuin tuuli tempoo ja pieksee sellaista, minkä se saa liikkumaan, mutta ei kuitenkaan irtoa. En itkenyt kuten lapsi tai harmistunut ihminen. Itkin niin kuin se, jonka itku lähtee sieltä, missä asuu kaiken inhimillisen musta yö. Se lähti niistä syvistä ja pohjattomista kuiluista, jotka ovat meidän jokaisen sielussa, mutta joiden pohjattomuuteen vain harvat joutuvat katsomaan. He näkevät sen synkän yön, joka siellä asuu. Sen reunalla on hirvittävä seistä. Lääkärit keksivät sille nimiä ja erittelevät sen laatua. Joku on sanonut sitä tietämisen tuskaksi. Minä sanon sinä loppuun palaneen ihmisen haaksirikoksi. 

Just nyt ei näytä hyvältä eikä etenkään tunnu. Tuntuu, että keuhkot painuvat kasaan ja ettei henki kulje. Kivut yltyvät iltaa kohden ja öisin ne ovat kamalimmillaan. Silloin haluaisin kaivaa kuopan ja mennä sinne kärsimään kuin eläin. Hytkyttelen itseäni sängyssä edestakaisin. Jos antaisin ajatusten kääntyä tuleviin kuukausiin, saattaisin romahtaa. Rujosti, rumasti ja ääneen huutaen kuin haavoittunut eläin. Tämä on ruma prosessi. Jostain syvältä kumpuaa ajatus siitä ettei tämä tarina tule päättymään onnellisesti ainakaan täällä Oulussa.

Sairas ihminen on varsin avuton. Vallantäyteinen asenne nitistää vahvankin. Siltä varalta, että sairastun vieläkin pahemmin, toivon todella, että kohdalleni osuu osaava lääkäri ja läheiseni pitävät puoliani, jos tai kun en itse pysty. Antakaa mun rypeä tässä nyt vähän aikaa ja jos musta ei ala pariin päivään kuulumaan niin sitten saa tulla ravistelemaan, että c'mooooon ryhdistäydy nyt hyvä ihminen!