Kahta vuotta vaille neuromodu

Herään levottomasta unesta. Sain unen päästä kiinni vasta aamuyön pikkutunneilla sillä ajatukseni kävivät ylikierroksilla. Lysähdän istumaan sängyn laidalle. Tuntuu, että viimeisetkin voimat ovat valuneet jalkojen kautta pois. Oma, joidenkin mielestä ehkä liiallinenkin kiltteys urologeja kohtaan nosti pintaan sellaisia tunteita, joita olin yrittänyt pitää kurissa. Nyt ne kaikki vyöryivät ulos. En vieläkään tiedä tarkalleen, missä urologien kanssa oikein mennään.

Puhelimeni soi. Vastaan ja koetan olla joku toinen, joku joka tietää, mitä sanoa tai tehdä. Yritän kuulostaa yhtä aikaa lujalta ja ystävälliseltä. Lääkäri alkaa selittämään, että 17.3. minulla olisi mahdollisuus päästä Tampereella työskentelevän Urologin leikkauspotilaaksi tänne Ouluun. Suunnitelmana on nukutuksessa testata molemmat puolet. Tämä on kuulemma kipupotilaan oman edun mukaista. Kiitos heille ajattelevaisuudesta. Toivo ja helpotus virtaavat yhtä aikaa. Jokainen sana ja jokainen tiedonjyvä, veisi eteenpäin. En tiedä, mitä on edessä enkä sitä, mihin suuntaan kuljemme, mutta elämä epätietoisuuden kanssa sitoo minulta kädet ja tekee toivottomaksi.

Tietenkään lääkäri ei tiennyt, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, koska hän ei ole ennustaja enkä minä liioin, mutta hän olisi voinut sanoa jotain. Hän olisi voinut istuttaa edes sen pienen toivon siemenen, mutta ei, hän ei sitä tehnyt. Hän olisi voinut kertoa kaikki jäljellä olevat vaihtoehdot ja sanoa ettei tiedä, mikä tai mitkä niistä toteutuu vai onko mahdollisesti vielä jotain muuta. Hän olisi voinut olla ihminen ihmiselle, mutta sen sijaan hän olikin lääkäri, joka pysytteli visusti ison pöytänsä takana - oikein tietämättä, miten epätietoista ja epätoivoista potilasta voisi parhaiten auttaa. Hän kertoi joitakin faktoja, mutta ei kuitenkaan halunnut ottaa kantaa, vaikka olisin tarvinnut vahvaa ammattilaista. Sellaista, joka kertoisi mitä tapahtuu. Lääkäri ei tuntunut ymmärtävän asiaa. Ja minä tyhmä tyydyin siihen. Otin sen, minkä sain.

Lääkäri ei tuntunut ymmärtävän huoltani. Hän alkoi uudelleen kertoa sitä samaa mantraa, jota olen kuunnellut jo yli kaksi vuotta. Minä luovutin. Ehkä olisi pitänyt kysyä, miten he ovat pidemmässä juoksussa hoitokuvioni ajatelleet, mutta en enää jaksanut. Halusin eroon koko puhelusta. Jollain tapaa taisin pelätä lääkärin kanssa puhumista. Hänen työaikansa kuluttamista. Minusta se ei ole aivan oikein. Lääkärit ovat töissä ja vastaavat hoidosta. Itse he ovat alalle hakeutuneet, ehkäpä auttamisen halusta. Miksi potilaan ja ammattilaisen välille jää helposti niin jumalaton kuilu, jossa molemmat pelkää toista ja jollain tavalla pyrkii olemaan oikeassa?