Vitun vittu, sanon minä!

Sain eilen hyvinvointikeskuksen lääkäriltä päivystyslähetteen tälle aamulle urologian poliklinikalle. Tai sain valita, että otanko lähetteen urologian poliklinikalle vai lähetteen yhteispäivystykseen ja sitä kautta jatkohoitoon. Valitsin päivystyslähetteen urologian poliklinikalle. En oikein osannut ilmaista omaa pahaa oloani, koska asiat ovat jälleen ihan päin persettä ja kusirakko kipeä. Kaikista suurimpana esteenä oli omavoimaisuus ja ylpeys. Minä pärjään, minä tiedän ja minä hoidan kaiken itse. Olen kuin talvisodan soturi, yritin liian kauan sinnitellä ja pärjätä kovan kusirakon kivun kanssa yksin. Taas vaihteeksi.

Aamulla astelin jumalaton raivo sisälläni kohti urologian poliklinikkaa - todetakseni, että se perkeleen poliklinikka on kiinni. Lompsin naapurissa olevaan hyvinvointikeskukseen. Selitin asiani ja sain lähetteen yhteispäivystykseen. Ei mennyt kuin hetki, kun istuinkin jo kirurgia vastapäätä. Tomera kirurgi oli kerennyt jo soittaa päivystävälle urologille. Urologi sanoi ei oota. Se nyt ei ollut mikään yllätys. Mun on nyt pärjättävä kuulemma jollain opilla maanantaihin, jolloin voin hakeutua urologian poliklinikalle puuduteinstillaatioon. Vitun vittu. Kysyin, että eikö tässä talossa ole tosiaan ketään, joka voi sen puuduteinstillaation laittaa tänään? Eipä ole ei. Päivystyksen kirurgilta loppuu sanat ja keinot, minun silmistäni alkaa vuotamaan kyyneleet. Se itku tulee syvältä. Lääkäri ei pysty sanomaan mitään muuta kuin, että jos kukaan koskaan haluaisi ylipäätään luottaa missään tilanteessa siihen, että elämä kantaa vielä, se pitäisi tehdä nyt. Muuten sinä hukut.

Pyysin anteeksi sitä, että makasin kaikki päivät sängyssä kohtaamatta ulkoilmaa. Ymmärsin viimein sen ettei pahaa oloa tai ongelmia voi lakaista maton alle. Jos esimerkiksi jotain pahaa tapahtuu, se saa tuntua pahalta ja siihen pitää reagoida eikä vain leikkiä ettei tässä mitään sattunut. Sanoin lääkärille, että lupaan vielä nousta, jos hän jaksaa katsoa minua tällaisena vielä vähän aikaa. Mutta ennen sitä minun täytyy saada kerätä itseäni. Hän ei patistanut minua tarttumaan kiinni elämään, päinvastoin. Lääkärin sanoma oli selvä: pysähdy, hengitä, itke, jos sinun täytyy, mutta jatka aina matkaa. Minä torjuin sen. Se oli mielestäni liian helposti sanottu. Se sopi kyllä terveelle ihmiselle, jonka oli kohdattava elämä eri tavalla. Mitä sanottavaa hänellä oli minulle, joka istui kipuineen häntä vastapäätä? En pystynyt edes pyyhkimään kyyneleitäni. Ajattelin ettei ketään muuta rangaista näin. Kerroin päivystyksen kirurgille, että olen moneen otteeseen yrittänyt puhua urologien kanssa ja olen yrittänyt saada heidät ymmärtämään, että asioiden täytyy muuttua. Ja että monesti siinä tilanteessa tuli itku. Ja tulee taatusti jatkossakin. Puhuminen urologeille on kuin veden heittämistä hanhen selkään. Mikään ei muuta heidän toimintatapojaan. Ei suora puhe, ei kyyneleet.

Vakuutin itselleni kaiken muuttuvan tekemäni muistutuksen myötä. Elämä muuttuikin: siitä tuli helvetillistä. Aiemmin ajattelin, että jos olen kiva muille, muut ovat kivoja minulle. Olen väistämättä joutunut huomaamaan, ettei se ihan aina menekään niin. Joka tapauksessa, lokakuun lopussa on mut laitettu takaisin neuromodu-jonoon tänne Ouluun. Vähän sellainen fiilis taas, että oikea käsi ei tiedä, mitä vasen käsi tekee. Ja kaikki osapuolet ei vieläkään keskustele keskenään. Tosin, niin tuskin tulee tapahtumaan ikinä. Sairastuessaan tai kokiessaan muita mullistuksia elämässään ihminen ei katoa mihinkään sieltä kaiken alta. Lääkärillä on ammattinsa kautta aitiopaikka kertoa se ihmiselle. Että me kaikki olemme loppujen lopuksi aika samanlaisia. Pohdimme kaikki samoja kysymyksiä, koemme samat asiat noloiksi tai surullisiksi. Ja ei se mitään, vaikka sinä kokisitkin jotain hyvinkin erilailla kuin muut, sekin on sallittua. Kuinka paljon sen ymmärtäminen voisikaan monesti auttaa. Toisinaan lääkärillä ei välttämättä ole mitään muuta, mitä tehdä jonkun hyväksi kuin sanat.

Lojun vankina kehossani. En ole tällä hetkellä paljon muuta kuin elävä ruumis. En käsitä, mitä mieltä on elämässä, joka on päivästä toiseen yhtä saatanan selviytymistaistelua. Olen rukoillut lukemattomat kerrat sitä, että jokin onnettomuus tai ihme tekisi tästä kaikesta lopun. Henkinen ahdistukseni tuntuu yhtä sietämättömältä kestää kuin ruumiilliset tuskanikin. Olen masentunut, mutta myös vihainen. Raivostuttaa. Itken raivosta ja pelosta. Itken omaa voimattomuuttani ja vaivun yhä syvemmälle pimeyteen.