Tasan vuosi sitten elin painajaisen keskellä. Infektiokierre oli kuin ketjureaktio, jolla ei ollut aikomustakaan loppua. Unohtamatta sitä faktaa, että tämä infektiokierre meinasi päättyä kohdallani ikävästi.
Vuosi sitten tällainen kuva hymyilevästä Hannasta olisi ollut mahdoton. Siksi niitä kuvia ei olekaan. Neljän kuukauden aikana kymmeniä käyntejä hyvinvointikeskuksessa, sairaalassa ja yhteispäivystyksessä. 15 infektiota, 17 antibioottikuuria, 30 yötä osastolla ja kaksi kertaa leikkaussalissa. Se oli kaiken kaikkiaan kuuden kuukauden mittainen helvetti. Ei minulla ole tarjota teille suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Mutta minä vakuutan sinulle yhden asian: jos nyt käyt läpi rankkaa aikaa, usko, kun sanon - vuoden päästä kaikki on paremmin, kun vain vielä hetken jaksat kestää. Itse aallonpohjalta nousseena, tiedän miten kamalaa se on ja miten paljon se vaatii. Sinä selviydyt, tiedäthän!
Näin vuotta myöhemmin sieltä pohjalta on noussut Hanna, joka hymyilee vähintäänkin yhtä paljon kuin aikaa ennen tätä koko case kusirakkoa ellei enemmänkin. Ja Hanna, joka elää unelmaansa ja tekee kaikkea sitä mistä vuosi sitten vain haaveili heräämössä, jossa kyyneleet valuivat vuolaana virtana pitkin kasvojani. Kaikilla niillä kyynelillä, joita viime vuoden aikana vuodatin, elvytettäisiin mikä tahansa toivonsa menettänyt autiomaa. Aikamoinen muutos!
Perhe, ystävät ja te muut tukijoukot siellä - vilpitön kiitos! Kiitos, että olette siellä ja siinä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kiitos neuvoista ja kuuntelemisesta. En olisi tässä näin ja tällä tavalla tänään, jos minulla ei olisi teitä. Perhe ja ystävät - tuuli siipieni alla. Uskoitte ja uskotte edelleen minuun, vaikka oma uskoni itseeni on ajoittain horjunut. On upeaa, kuinka paljon asioita ystävieni kanssa on koettu näinä kaikkina ystävyyden vuosina. Niin paljon naurua, reissuja, ilon, onnistumisien ja onnellisuuden hetkiä. Tämä on upea matka enkä halua sen koskaan loppuvan. Toivon, että me emme koskaan lopeta muistojen luomista ja että etenkin minä, Suvi ja Tiina päädymme samaan vanhainkotiin. Emme ole samoja ihmisiä, joita olimme silloin, kun tapasimme. Olemme muuttuneet vuosien myötä ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Kiitos, että olette olleet ja tulette olemaankin iso osa elämääni! Haluan teidän tietävän sen, että rakastan teitä valtavasti.
Tämä case kusirakko on ollut pitkä luku elämääni, mutta nyt on aika jatkaa eteenpäin kohti tuntematonta - nimittäin ensimmäinen aika HUS:n urologian poliklinikalle on tulossa syyskuulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti