Kun Hannan mitta tuli täyteen!

Olen aivan saatanan kypsänä tähän koko paskaan. Tämä paska pahenee joka minuutti. Olen henkisesti raunioina ja vaikuttaa siltä, että en ole toipumassa ihan lähiaikoina. En ihan oikeasti tiedä kuinka paljon kipua pystyn enää kestämään. Kun muu maailma nukkuu, minä elän painajaisen keskellä. Valvon öisin, koska jatkuva epävarmuus herättää kysymyksiä. Eikö tämä ihan oikeasti lopu koskaan?

Aamulla lompsin jälleen Kontinkankaan hyvinvointikeskuksen akuuttivastaanotolle. Kerroin sairaanhoitajalle etten kestä enää näitä kipuja. Kipu kusirakossa ja virtsaputkessa on helvetillinen. Ja tämä paskaa loppuu nyt.

Ei mennyt kuin hetki, kun istuinkin jo lääkäriä vastapäätä. Konsultoidaan urologia - viikoksi kestokatetri. Ajattelen mielessä, että voi helvetti! Mutta lääkäri sanookin, että injektoidaan neulalla puudutusaine virtsaputken molemmin puolin. Tehdään mitä? Tekee mieli karata, sulkea puhelin ja kadota. Steriilit pesut ja peittelyt. "Tää ei oo sit niin kipuherkkä alue"- sanoo lääkäri. Helvetti, että sattuu! Kestokatetri saadaan kuitenkin ujutettua paikoilleen kivuttomasti. Sovitaan, että pidän kestokatetria korkilla. Hyvinvointikeskuksessa ei ole korkkeja, joten lääkäri soittaa urologian poliklinikalle.

Urologian poliklinikalle kävelessäni, iskee aivan silmitön vitutus ja viha! Muistutuksella voi olla sormensa pelissä. Kun käännyin katsomaan sairaanhoitajaa, silloin räjähti. Annoin kaiken tulla. Kerralla taas kaikki patoumat sairaanhoitajan niskaan. Hienosti hoidettu Hanna. Kiroilin ja huusin. Haukuin elämäni ja totesin, että olisi aivan sama kirjoittaa se kuolintodistus yhtä päätä vaan. Olen väsynyt kipuihini ja tähän paskaan aivan totaalisesti. Tuntuu ettei kukaan tiedä, mitä minulle pitäisi oikein tehdä. Lähden itkien pois vastaanottohuoneesta.

Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, olisin luovuttanut jo aikaisemmin. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään näin kovista kivuista. Tämä paska vie järjen. Jotenkin pitäisi hyväksyä, että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämäni nyt vain tulee olemaan. Mutta entä jos en tahdo hyväksyä? Enkä tahdo nähdä loppuelämääni rajoitteisena? Olenko silloin ihminen, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan? Itken ripsivärini paidalleni. Ulkona sataa onneksi vaakatasossa vettä. Kukaan ei näe kyyneliäni.