480 juoksukilometriä takana tälle vuodelle - 500 kilometriä, kun on täynnä - se on kuulkaas skumppaa kuksasta keskellä kauneinta kotimaan maisemaa.
Päiviä, tunteja ja kilometrejä. Voin vain kannustaa ketä tahansa pyrkimään vastaavaan. Ainakin toivon sitä. Kokemuksesta on helppo sanoa, että paljon se vaatii. Mahdotonta se ei ole. Tyhjästä tämäkin aikoinaan ponnisti. Ensin on uskallettava unelmoida ja yrittää. Sitten on oltava tahtotila ja sen jälkeen on löydettävä keinot. Sairauksiin ei pidä jäädä vellomaan.
Täytyy myöntää, että aika vaikeaa on ollut paluu "normaaliin" elämään tämän pian kahden vuoden sairastelun jälkeen. Olen hiljattain aloittanut tekemään töitä sekä kotoa käsin, että erilaisissa työryhmissä. Mikä on toisaalta ihan hyvä - on ainakin muuta mietittävää. Voimattomuus on kuitenkin ajoittain läsnä. Esimerkiksi infektiokierteen uusiutuminen pelottaa.
Siltikin haluan uskoa siihen, että tänä vuonna 2019 olen valmis seuraavalle tasolle. Olen Hanna, jonka sisällä palaa valtava liekki. Hanna, joka päätyi tekemään sen kaiken, mistä vuosi sitten sairaalapedillä vain haaveili. Tämä vuosi on pitkälti ollut jo erilainen, kuin viime vuosi. Olen saanut liikuttaa ihmisiä henkisesti. Olen saanut auttaa ja inspiroida kanssaihmisiä. Olen antanut työkaluja ja olen myös itse saanut työkaluja. Haluan auttaa ihmisiä, joilla on vaikeaa sairauden tai muiden asioiden takia. Olen kiitollinen siitä, että sain itse apua ja haluan myöskin itse antaa jotain takaisin. Kokeilkaa, erehtykää, kokeilkaa uudestaan ja onnistukaa!
Hei! Oon lukenut sun blogin jokaikisen tekstin ensimmäisestä viimeisimpään, enkä edes tiedä mitä sanoa. Ensinnäkin oon tosi pahoillani kaikesta mitä oot kokenut ja haluan vaan koko sydämestäni toivoa sulle terveyttä ❤️ Syy miks löysin sun blogin oli, kun kovissa sappikivuissani halusin lukea vertaistukea joltain muulta kivun kanssa elävältä. Mulla on sellainen tilanne, että oon kahden kuukauden sisällä ollut kolmesti osastohoidossa, kahdesti ercp tähystyksessä tukkiutuneiden sappitiehyeiden avauksessa ja lisäks hypännyt päivystyksessä kipupiikillä ja kontrollilabroissa jne. Vaikka tää mun sairastelu ei oo vielä kovin kauaa kestänyt, alkaa mieliala olla jo matala ja lisäks luottamus lääkäreihin alkaa olla mennyttä, kun sappileikkausta lupaillaan ja lupaillaan, mutta joka kerta sitä kuitenkin lykätään, ja mut lähetetään kotiin kipuineni pärjäilemään. Tiedän miten paskaäiti fiilikset tulee, kun ei omalta voinniltaan pysty lapsistaan huolehtia niinkuin ennen. Ymmärrän kyllä, ettei sun ja mun tilanteet oo vertailukelpoiset, mutta silti koen saaneenu sun kirjoituksista vertaistukea. Paljon paljon tsemppiä tulevaan, toivottavasti sun tilanteeseen löytyy ratkaisu ja mahdollisimman pian!
VastaaPoistaHeippa! Sappikohtaukset/sappikivut on kyllä suoraan saatanasta. Multa poistettiin sappirakko kivineen 6/15. Toivon todella, että pääset niistä pian eroon! Huippua, että blogistani on ollut jotain hyötyä!❤️ Tsemppiä niin perkeleesti!❤️
Poista