Vain huonoja vaihtoehtoja

Kolmannella päätän nousta ylös, kello on 4:47 aamulla. Ensimmäinen on tapahtunut 23:20, toinen 2:03. Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita, helvetillinen kipu arvon kusirakossa ja virtsaputkessa hoitaa sen. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, olisin luovuttanut jo aikaisemmin. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään näin kovista kivuista.

On perjantai ensimmäinen päivä helmikuuta. Istun hyvinvointikeskuksen akuuttivastaanoton odotusaulassa odottaen, että nimeäni huudettaisiin. Tarvitsen apua. Järkyttävä kipu, joka on jatkunut jo kauan ja kukaan ei kuule. Absurdi tilanne, minustakin on niin paljon potilastietoa ettei lääkäri ehdi siitä lukemaan kuin murto-osan. Toisaalta taas lääkärillä ei ole välttämättä edes vainua sairaudesta, jota hänen pitäisi hoitaa. Kerrassaan loistavaa olla taas tässä tilanteessa. Yritin jo aiemmin viikolla viestiä urologian poliklinikalla kaikin tavoin, että tämä on yhteispeliä.

"Nuori potilas, jonka kipuproblematiikka on hyvin hankala". Kirjoittaa yksi.

"Tilanne entinen, hankala". Kirjoittaa toinen.

"Potilas ymmärrettävästi turhautunut tilanteeseen". Kirjoittaa kolmas.

Pyynnöstäni lääkäri soittaa päivystävälle urologille, joka ehdottaa kestokatetria viikoksi. Eli vaihtoehtoja on tasan kaksi: kertakatetrointi tai kestokatetri. Kertakatetrointi ei vitullisen kivun vuoksi onnistu ja kestokatetri ei ole hyvä vaihtoehto sillä katetri pääsee hinkkaamaan virtsaputkea ja näin ollen kipu ainakin pysyy.

Lääkäri katsoo minua tiukasti. Romahdan kyyneliin enkä saa sanottua sanaakaan. Kyyneleet ovat liiankin tuttu juttu, surusta ja kiukusta. Olen aivan täynnä tätä koko kusirakkokeissiä. Nyt alkaisi ihan oikeasti jo riittämään. Kuinka kauan täytyy vielä jaksaa tätä, että tämä arvon rikkinäinen kusirakkoni hallitsee koko elämää ja sen rytmiä? Lienee ymmärrettävää, että alkaa jo kyllästyttämään.

Välillä tai nykyään aika useastikin tuntuu siltä, että kukaan ei osaa tai pysty auttamaan. Ylipäätänsä se, että olen selvinnyt tähän päivään asti hengissä olisi monelle muulle lottovoitto. Tunnen kahlaavani jossakin tummassa, pimeässä ja tahmeassa, joka yrittää peittää minut päästä jalkoihin. Minua palelee. En halua tyhjiä lupauksia tai laimeita selityksiä. Haluan tietää, mitä hoitoni suhteen minulle suunnitellaan. Haluan jonkun, joka näkee vaivaa. Jonkun, joka vastaa vaivannäkööni. Jonkun, joka välittää eikä pelkää näyttää sitä. Niin tai näin. Elämä kulkee kodin, apteekin ja eri lääkäreiden vastaanottojen luomassa kolmiossa. Vietän päivät kotona sängyn pohjalla itseinhossa.

Olisin toivonut, että hyvinvointikeskuksen lääkäri olisi esimerkiksi määrännyt edes jonkun kipulääkkeen tai jotain apua tähän akutisoituneeseen tilanteeseen, mutta vaihtoehtoja ei tässä vaiheessa juuri tarjottu. 

Kuinka löydän voimaa pysyäkseni voittajana? Kuinka löydän rohkeutta teeskennellä vielä yhden hymyn, kun tekisi mieli kömpiä sänkyyn ja itkeä? Tämä jatkuva sairastaminen ja ongelmien kohtaaminen vie järjen. Tuntuu kuin minut olisi ajettu nurkkaan ilman toivoa ulospääsystä. Kierrän ympyrää toivoen löytäväni ulospääsyn, mutta niin ei tapahdu. Ainoa asia, jota nyt tunnen on kulunut ja väsynyt. En ole valmis uuteen taistoon ja usko minua, tämä ei ole loppu.