25.2.2019

Vain huonoja uutisia

On maanantai, kello on himpun yli kahdeksan aamulla. Ulkona aurinko pilkahtelee, helmikuun sää on arvaamaton. Taivas on sininen ja minua itkettää. Astelen varsin ahdistuneena urologian poliklinikalle. Näpyttelen henkilötunnukseni automaattiin ja odotan, että se tulostaa minulle kuitin. Jos voisin vielä juosta pakoon, tässä kohtaa olisi sen aika.

Vuoronumeroni kilahtaa poliklinikan televisioruutuun. Voi helvetti. Viekää minut pois. En osaa kuvata sanoiksi sitä tunnetta, joka minussa kasvaa kasvamistaan. Vaihdan farkut sairaalan valkoiseen avopaitaan ja sukkiin. Urodynaamiset tutkimukset alkavat. Katson virtsaputkeeni laitettavaa katetria sekä peräsuoleeni laitettavaa anturia ja mietin, että tervemenoa. Minä en halua olla täällä. Kipu virtsarakossa alkaa ottamaan vallan. Nieleskelen kyyneleitä ja puren huultani. Tämä tyttö ei lahoa. Olo on helvetillinen.

Tutkimus on ohi. Siirryn poliklinikan odotusaulaan odottamaan, että urologi ehtii analysoida tutkimusvastaukset. Tunnelma on kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki. Hyvä luoja, anna sen saakelin urologin nyt saapua.

Urologi kutsuu minut huoneeseensa. Minua pelottaa. Muutaman sekunnin päästä saisin tietää mihin suuntaan elämäni on menossa. Tunnen paniikin virtaavan varpaista koko kehoon.

"Täyttökystometriassa täyttönopeus 50ml/min. Ensimmäiset tuntemukset 394ml täytön jälkeen, voimakas tarve 458ml ja tähän myös maksimaalinen täyttö. Detrusor pysyy täysin stabiilina. Residuaalia 433ml. UPP :ssä huomio kiinnittyy mataliin sulkijalihaksen paineisiin. Maksimaalinen sulkijalihaspaine vaihtelee välillä 28 - 51 vesisenttimetriä".

Heti kun urologi kertoi urodynaamisten tutkimusten vastaukset, tuntui, että koko maailma pysähtyi niille sijoilleen. En kuullut enkä nähnyt mitään. Urologi katsoo minua tiukasti. Tuijotan takaisin täysin lamaantuneena. 

"Hoitomahdollisuuksia on rajallisesti enää"Sanoo urologi. Minä haluan vetää urologia turpaan. Vituttaa, voisi olla vähän kohteliaampi. Tuo tappio tuntuu melkein mahdottomalta niellä. Ei vaan vittu voi olla totta. Juuri kun valoa alkoi näkyä tunnelin päässä, saikin tajuta, että se olikin se juna joka taas jyrää minut. Tämä tuska, jota tunnen ei mene pois. Se tulee esiin kaikessa - sydämessäni, sielussani, mielessäni sekä puhuessani muille. En voi taistella sitä vastaan. Vedän lapsikortin, sitten elämänlaatu - kortin. Turhaan. Olen pahoillani, mutta minä annan periksi. Yritän kovasti ymmärtää lääkäreitä. Yritän kovasti ymmärtää, että miksi asiat menivät niin kuin ne menivät. Ja en siltikään ymmärrä.

Jatkosuunnitelman osalta lähete fysiatrian poliklinikalle, keskusteluaika sakraalisia neuromodulaatioita laittavalle urologille, kahdeksi viikoksi kestokatetri sekä parin viikon päähän urologin soittoaika.

Astun huoneesta ulos jalat vavisten. Jään asian kanssa yksin. Olen epätietoinen, rikki ja kauhuissani. Radiossa soi Vilma Alinan palasina. Alkaa satamaan kolikon kokoisia lumihiutaleita. Lumi kasaantuu otsalleni, josta se valuu kasvoilleni. Sisälläni myllertää. On vain äärimmäinen ahdistus ja kipu, jota täytyy paeta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat