Minulla on ollut taipumus hukata itseni. Minä keskityin niin kovasti toisiin ihmisiin ja heidän jaksamiseensa. Keskityin heidän tarpeisiinsa ja unohdin kokonaan omani. Kaikki nuo yöt, jotka vietin pohtien ratkaisuja muiden ongelmiin. Kaikki nuo päivät, jotka käytin huolehtien toisista, minun jaksamisella ei ollut niin väliä. Kaikki nuo tunnit, jotka vietin antaen itsestäni kaiken, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Vei kauan ennen kuin ymmärsin, että minullakin on tarpeeni. Minullakin on väliä.
Yksi raskaimmista asioista oli tänä vuonna läheisten lohduttaminen, että "kyllä minä selviän tästä" ja voimien antaminen heille. Minä suojelin heitä ja he suojelivat minua. Tunsin, että tukehdun kyyneliin. Ajattelin, etteivät ne koskaan lopu. Läheiseni - suurin tukipilarini. Muistan elokuisen verenmyrkytyksen ja sen, miten kaikki voimani olivat lopussa. Makasin sängyssä ja ajattelin, että nytkö se noutaja sitten tulikin. Näin kyynelten kimmaltavan äidin silmissä. Tiesin, että nuo kyyneleet kimmaltavat minun takiani. Monesti sairastuminen on läheisille kovempi paikka kuin sairastuneelle itselleen. Eihän esimerkiksi minulla ole ollut muita vaihtoehtoja kuin yrittää parantua ja jatkaa elämää siltä osin kuin pystyn. Rankempaa on varmasti ollut läheisilläni, jotka ovat esimerkiksi pelänneet puolestani.
Pyörittelin silmiäni ihan jokainen kerta, kun joku sanoi minulle, että "kaikella on tarkoituksensa". Ajattelin sen olevan myytti. En vieläkään tiedä, että miksi kaiken piti tapahtua tällä tavoin. Vaikeimman kautta. Oliko kaiken tämän paskan oikeasti tarpeen tapahtua, jotta olisin jälleen kokonainen ja elossa. Näyttää siltä, että tämän pitikin mennä näin. Minä en vieläkään ymmärrä, että miksi. En tiennyt mitään sairastumisesta, sairastamisesta tai paranemisprosessista, mutta elämä pakotti minut siihen. Pelkään satuttavani itseäni jälleen. Pelkään, että jokin päättyy ennen kuin sillä oli edes mahdollisuutta oikeasti alkaa. Vaikutan etäiseltä, koska vastoinkäymisiä on sattunut liian monta kertaa ja siksi olen rakentunut muurin, joka on niin korkea, että vaikka kuinka joku yrittää, eivät he tunnu pystyvän murtamaan sitä. Vaikutan etäiseltä, koska olen peloissani siitä, että jotain kamalaa tapahtuu taas ja minä olen hajalla, täysin rikki jälleen ja kukaan ei löydä keinoa kasata noita hajonneita palasia enää. Tiedän, että on lähes mahdotonta suojata itseään täysin, mutta tulen tekemään parhaani vähentääkseni sitä mahdollisuutta, että hajoan jälleen. Minä olen uupunut siihen, että käyn läpi samat kuviot uudelleen ja uudelleen.
Häpesin oloani ja ajatuksiani. Häpesin valtavasti itkeä noin kymmenen vuotta vanhemmalle erikoislääkärille vuodeosaston potilashuoneeseessa, että minulla on omistusasunto, perhe ja ystäviä, mutta olen silti onneton. Tämä erikoislääkäri on sattunut olemaan yleensä aina läsnä kamalimmilla hetkillä ja sanonut, että tämä menee kyllä ohi. Se sattuu hetken, mutta se ei satu ikuisesti. Lisäksi hän on ollut aina se järjen ääni, kun olen ollut kyvytön päättämään, mikä on minulle parhaaksi. Tunsin itseni yksinäiseksi, vaikka ympärilläni oli ihmisiä. Reaktioni voimakkuus yllätti. En muista, että olisin koskaan menettänyt niin täysin itsekontrollia julkisesti. Hävetti. Olisi pitänyt heti kertoa, miltä minusta milläkin hetkellä tuntui ja miten vaikealta kaikki vaikutti. En kuitenkaan uskaltanut, se tuntui liian henkilökohtaiselta.
Olen kaatunut monesti, mutta olen kuitenkin aina löytänyt keinon nousta ylös. Vahvempana, rohkeampana ja päättäväisempänä kuin koskaan aikaisemmin. Sen jälkeen, kun on ollut hajalla - vahvana oleminen on oikeastaan ainoa asia, joka jäljelle jää. Sen jälkeen, kun on rakentanut itsensä jälleen, ymmärtää, että oikeastaan oppii paljon kokemuksista, etenkin vastoinkäymisistä. Ja vaikka se ei ole niin yksinkertaista, kuin miltä se kuulostaa, joskus se on väistämätöntä.
Toivottavasti ensi vuosi kohtelisi edes pikkuisen paremmin. Tervetuloa vuosi 2019 - en todellakaan ole valmis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti