Suru on minulle tuttuakin tutumpi. Eikä sen kanssa ole aina helppo elää. Siksi tämä blogi. Ajattelin viime syksynä, että alan kirjoittamaan blogia, jos se vaikka helpottaisi asioiden käsittelyä. Tuoda asioita ihmisten eteen, jotta he voisivat ymmärtää minua ja tapahtuneita asioita paremmin. Ja heille, jotka joskus kokevat jotain samanlaista ikävää. Menneiden tapahtumien haava on edelleen tuore ja muistikuvat selkeitä, ehkä vähän liiankin selkeitä.
Viime syksynä, kun suru oli akuuteimmillaan googlasin tietoa siitä, että kauanko sitä kestää. Kirjoitin googleen hakusanat: "surun vaiheet" ja luin tietoa siitä, kuinka ensin tulee shokkivaihe, sitten kieltäminen ja lopuksi sopeutumisvaihe. Erilaisia listoja ja tilastoja siitä, kuinka kauan surua kestää ja missä muodossa löytyy paljon. Ne auttoivat ymmärtämään, että minusta kuuluukin tuntua nyt tältä. En ole tunteeton, vaikka en sure. En ole tullut hulluksi, vaikka en uskoisikaan, että nämä asiat ovat ihan oikeasti tapahtunut. Surusta tuli minulle kirvelevän kipeä asia. Niin kipeä etten halunnut puhua siitä, enkä missään nimessä kohdata sitä ikinä. Harva puhuu surusta. Se on liian henkilökohtainen. Sitä se todella on ja elää koko ajan mukana. Mielessä risteilee kymmeniä kysymyksiä, joihin en välttämättä koskaan tule saamaan vastauksia. Mielessäni on silti yksi kysymys ylitse muiden. Miksi?
"Asiat, joita ei voi muuttaa, pitää hyväksyä" - vanha viisaus, joka pitää aina paikkansa. Eli viimeiseksi tulee sopeutumisvaihe. Silloin ihminen hyväksyy tapahtuneen osaksi elämäänsä. Hyväksyy miten hyväksyy, jollain tavalla on kuitenkin pakko. Ihminen loppupeleissä karsastaa muutosta eikä yllättävät juonenkäänteet elämässä helpota sitä räpiköintiä mitä muutokset usein tuovat tullessaan. Elämä on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä. Meidät on rakennettu sillä tavalla, että uskomattoman suurien surujenkin jälkeen jossain vaiheessa uskallamme katsoa tulevaan. Suru ei kuitenkaan lopu tai lakkaa olemasta. Se on suremisen suurin harha, että jonain päivänä tuska on ohi. Että jonain päivänä kaikki on ihan niin kuin ennenkin. Sitä päivää ei tule.
Tulee toki jälleen tavallista elämää. Tulee hyviä ja huonoja päiviä. Tulee naurua ja itkua. Tulee sellainen aika, jolloin menetystään voi muistella, jos ei hyvillä mielin niin ainakin tyynenä. Kuukaudesta ja päivästä riippuu millainen suru minussa on. Jonain päivinä se on kevyt ja ohimenevä, jonain taas raskas, suorastaan musertava ja viipyy päiviä. Suru ei lähde. Eikä sen tarvitsekaan. Mutta usko minua, se muuttaa muotoaan. Ikävä, pettymys, katkeruus ja viha lyövät yli. Se ei tarkoita sitä, että suru olisi ohi ja mennyttä. Se ei koskaan ole.
Tosi usein muistelen menneitä. Sairaalassa vietettyjä vuorokausia, leikkaussalikeikkoja, heräämössä vietettyjä hetkiä. Se sattuu hetken samalla tavalla kuin aikoinaan. Tietoisuus siitä, että menettämäni hetket ei palaa enää ikinä, viiltää syvään ja salpaa hengen. Joka ikinen vuosi tulee samat päivämäärät, jolloin olen ollut vuodeosastolla, leikkaussalissa, heräämössä, toimenpiteissä, tutkimuksissa ja eri lääkäreiden vastaanotolla. Kun muistelen näitä hetkiä, kyyneleet valuvat. Haavat ovat edelleen tosi pinnassa. On päiviä ja tulee vielä olemaan päiviä, jolloin haluaisin irrottaa arvon kusirakkoni itsestäni kokonaan. Ja pyyhkiä kalenterista, mielestä sekä potilasasiakirjoista pois kokonaan viimeiset 18 kuukautta.
Tiesin jo viime syksynä, että minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Voin joko uhriutua siitä mitä minulta vietiin tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku samanlaisessa elämäntilanteessa ja hän on vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen mitä itse tarvitsee. Jotta rikki menneen elämän voi saada kuntoon on uskallettava myöntää itselleen, että on rikkinäinen, täysin hajalla. Palaset on kursittava kasaan yksi kerrallaan. Kun elämä romahtaa palasiksi, on uskallettava ja osattava kaiken kaaoksen keskellä valita olennaisin, josta lähtee liikkeelle. On tunnistettava mikä on keskeisintä juuri nyt. Mikä on tärkeintä minulle. Muutoin voi käydä niinkin ettei tapahdu mitään ettei pääse mihinkään. Jokainen meistä päättää kursimisjärjestyksenä itse. Kyse on siitä, että ihminen pystyy järjestämään kaaoksen vain asia kerrallaan sen mukaan mikä merkityksellisimmältä tuntuu.
Tottahan se on, että ihmismieli vastustaa täysin asioiden näkemistä sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tämä psyykkinen vastustus muodostuu mielen esteeksi - ikään kuin aidaksi, suojelumekanismiksi. Meillä on monia syitä sille miksi usein kieltäydymme näkemästä asioita niin kuin ne todella ovat. Pelkäämme totuuden kohtaamista. Pelkäämme yksinäisyyttä tai sitä ettemme tiedä kuinka toimia. Jokainen kriisi varustaa meitä tulevien vastoinkäymisten varalle, jos vain maltamme kriisissä surra menetyksiämme rauhassa. Kriisi on aina jonkinlainen menetyksen paikka. Siksi kriisi on surtava läpi, jotta siitä toipuisi.
Me olemme sellaisia, että meillä on hirveä kiire koko ajan ja kaikkialle. Meillä on kiire eteenpäin. Meillä on kiire siihen päivään, kun tuska on ohi. Siihen, kun kaikki on korjattu. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen päivän viime syksyltä, jolloin mietin näitä asioita. Ajattelin, että jonain päivänä tämän kaiken on loputtava. Sen päivän täytyy tulla vielä. Takaraivossa jyskytti, että pitää palata normaaliin elämään tai niin normaaliin kuin siitä enää saa. Pitää tehdä töitä. Pitää suorittaa. Sanotaan, että suruun ei saa jäädä vellomaan. Se on totta. Elämä menee eteenpäin ja sen on uskallettava antaa mennä. Tulevaan täytyy uskaltaa katsoa, mutta surusta ei tarvitse luopua. Suru voi elää ja viipyä kiireettä, jäädä asumaan. Kokemalla, suremalla ja uskaltamalla kokea kaikki omaan elämään liittyvät tunteet voi aidosti päästä elämässä eteenpäin. Tämä ei tarkoita niihin jäämistä, niissä vellomista eikä niiden kieltämistä - vaan sitä, että ne otetaan osaksi elämää ja jokaisesta kriisistä opimme jotain itsestämme.
Ymmärrän nyt viimein sen, että minkä tahansa haasteen edessä olemmekaan. Kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa. Miten voin olla tällaisessa tilanteessa? Uskon kohtaloon, joka määrää elämän isot käännökset. Yritän olla olematta katkera. Se on ihan helvetin vaikeaa. Katkeroituminen ei tuo takaisin toimivaa kusirakkoa tai aikaa ennen toimivaa kusirakkoa. Suru on se hinta minkä me rakkaudesta maksamme. Vähitellen, ajan myötä suru muuttuu kaipaukseksi.
Elämä jatkuu ja niin sen kuuluukin jatkua.
Tiesin jo viime syksynä, että minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Voin joko uhriutua siitä mitä minulta vietiin tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku samanlaisessa elämäntilanteessa ja hän on vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen mitä itse tarvitsee. Jotta rikki menneen elämän voi saada kuntoon on uskallettava myöntää itselleen, että on rikkinäinen, täysin hajalla. Palaset on kursittava kasaan yksi kerrallaan. Kun elämä romahtaa palasiksi, on uskallettava ja osattava kaiken kaaoksen keskellä valita olennaisin, josta lähtee liikkeelle. On tunnistettava mikä on keskeisintä juuri nyt. Mikä on tärkeintä minulle. Muutoin voi käydä niinkin ettei tapahdu mitään ettei pääse mihinkään. Jokainen meistä päättää kursimisjärjestyksenä itse. Kyse on siitä, että ihminen pystyy järjestämään kaaoksen vain asia kerrallaan sen mukaan mikä merkityksellisimmältä tuntuu.
Tottahan se on, että ihmismieli vastustaa täysin asioiden näkemistä sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tämä psyykkinen vastustus muodostuu mielen esteeksi - ikään kuin aidaksi, suojelumekanismiksi. Meillä on monia syitä sille miksi usein kieltäydymme näkemästä asioita niin kuin ne todella ovat. Pelkäämme totuuden kohtaamista. Pelkäämme yksinäisyyttä tai sitä ettemme tiedä kuinka toimia. Jokainen kriisi varustaa meitä tulevien vastoinkäymisten varalle, jos vain maltamme kriisissä surra menetyksiämme rauhassa. Kriisi on aina jonkinlainen menetyksen paikka. Siksi kriisi on surtava läpi, jotta siitä toipuisi.
Me olemme sellaisia, että meillä on hirveä kiire koko ajan ja kaikkialle. Meillä on kiire eteenpäin. Meillä on kiire siihen päivään, kun tuska on ohi. Siihen, kun kaikki on korjattu. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen päivän viime syksyltä, jolloin mietin näitä asioita. Ajattelin, että jonain päivänä tämän kaiken on loputtava. Sen päivän täytyy tulla vielä. Takaraivossa jyskytti, että pitää palata normaaliin elämään tai niin normaaliin kuin siitä enää saa. Pitää tehdä töitä. Pitää suorittaa. Sanotaan, että suruun ei saa jäädä vellomaan. Se on totta. Elämä menee eteenpäin ja sen on uskallettava antaa mennä. Tulevaan täytyy uskaltaa katsoa, mutta surusta ei tarvitse luopua. Suru voi elää ja viipyä kiireettä, jäädä asumaan. Kokemalla, suremalla ja uskaltamalla kokea kaikki omaan elämään liittyvät tunteet voi aidosti päästä elämässä eteenpäin. Tämä ei tarkoita niihin jäämistä, niissä vellomista eikä niiden kieltämistä - vaan sitä, että ne otetaan osaksi elämää ja jokaisesta kriisistä opimme jotain itsestämme.
Ymmärrän nyt viimein sen, että minkä tahansa haasteen edessä olemmekaan. Kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa. Miten voin olla tällaisessa tilanteessa? Uskon kohtaloon, joka määrää elämän isot käännökset. Yritän olla olematta katkera. Se on ihan helvetin vaikeaa. Katkeroituminen ei tuo takaisin toimivaa kusirakkoa tai aikaa ennen toimivaa kusirakkoa. Suru on se hinta minkä me rakkaudesta maksamme. Vähitellen, ajan myötä suru muuttuu kaipaukseksi.
Elämä jatkuu ja niin sen kuuluukin jatkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti